Suositeltu lukujärjestys

Viimeiset 11 kirjoitusta ja niiden johdanto ”Lapsuuteni uskonto” muodostavat kokonaisuuden, ja kirjoitukset on tarkoitettu luettavaksi järjestyksessä 1-11.

 

11. Rukous

Olen perillä. Olen tehnyt ainakin yhden asian mikä minun pitikin tehdä.

Olen tehnyt pitkän matkan fundamentalistipojasta mieheksi. Aavistin jo nuorena, että minun täytyisi tehdä matka, mutta vasta vähitellen selvisi, millainen se oli.

Nuorena toivoin, että löytäisin tytön, jonka kanssa voisin tehdä tämän. Niin ei käynyt. Ehkä vaatimuksia oli liikaa. Ehkä en ollut valmis.

Tästä alkaa matka johonkin, en vielä tiedä mihin.

Olenko edelleen vanhoillislestadiolainen, en tiedä. En usko useimpiin asioihin vl-normistossa, mutta eiväthän vauvatkaan usko, ja he ovat uskovaisen esikuvia. Ratkaiskoot muut tämän kysymyksen. Tai ehkä ratkaisen sen itse, kunhan näen mitä tämän jälkeen tapahtuu ja miltä minusta tuntuu.

Olen edelleen syntinen.

Jotkut edellä olevat kirjoitukseni tuntuvat nyt minusta oudoilta. Kirjoittaminen on etäännyttänyt asioista, jotka olivat kipeitä ja läpipääsemättömiä. Tuntuu jopa koomiseltakin, että olen ihan tosissani nähnyt tämän vaivan, että olen kirjoittanut tämän kaiken, monina yksinäisinä iltoina.

Jonakin päivänä osaan ehkä sanoa kaiken lyhyemmin.

Kiitos kaikille ystävilleni, jotka olette minua tieten tai tietämättänne kannustaneet. Monet keskustelut ovat auttaneet aina pienen askelen eteen päin.

Kiitos koulusta, jota sain käydä. Kiitos vanhemmilleni ja siskoilleni ja serkuilleni. Kiitos teille työkaverini: Monina yksinäisinä arkipäivinä te piditte minua hengissä. Kiitos musiikista ja soittotaidosta. Kiitos siitä uskonnollisesta liikkeestä, jossa sain kasvaa ja jonka juurevuuden ja syvyyden haluaisin säilyttää, vaikka en sen monia uskonnollisia opetuksia enää hyväksykään. Kiitos hurjan ihanille, fantastisille, rakkaille vanhoillislestadiolaisille kavereilleni, kielikurssikavereilleni, psykodraamakavereilleni, Lapin-kavereilleni, lenkkikavereilleni. Kiitos ”sompuille” erityisestä Lapin-perheestä, johon sain ja saan kuulua. Kiitos koirille ja hevosille. Kiitos Kiilopäälle, kiitos Eskelisen Lapin Linjalle ja Gold Linen pikavuorobusseille. Kiitos Jerusalemille ja varsinkin sen Länsimuurille. Kiitos Euroopalle, kiitos Sveitsille, kiitos Ruotsille, kiitos saamen kielelle, tänu ka Eesti rahvale ja keelele. Kiitos valtionrautateille, kiitos kesämökkikulttuurille, kiitos mustikoille ja puolukoille, kiitos hauille ja ahvenille. Kiitos polkupyörille, kengille ja suksille. Kiitos pavuille, punajuurille ja pähkinöille. Kiitos juustoille ja piimille. Kiitos erikoiskahveille ja yrttiteille. Kiitos tummille suklaille, varsinkin raakasuklaille. Kiitos konditionaalille ja potentiaalille, kiitos intsruktiivi-ilmauksille. Erityinen kiitos kolmannelle infinitiiville. Kiitos kirjoille, joita olen saanut lukea. Kiitos erityisesti Terra Cognita -kustantamolle innoittavista kirjoista. Kiitos matematiikalle ja kontrapunktille. Kiitos suhteellisuusteorialle. Kiitos Kabalevskin pianokonsertolle D-duuri. Kiitos Sibeliuksen 6. ja 7. sinfonioille, Tonttuparaatille, Dvořakin sinfonialle nro 9, ja Pienet Sydämet -musikaalille. Kiitos Siionin lauluille ja vanhoillislestadiolaiselle lauluperinteelle, joista olen oppinut melodian tajun.

Käykö minulle nyt hyvin? En tiedä. Olen nollapisteessä. Seison ensi kertaa omilla jaloillani. En ole 100% rehellinen, mutta olen niin rehellinen kuin minulle sopii, kuin minä haluan, kuin on minulle luontaista.

Lainaan vielä tähän hieman surumieliseksi lopuksi Hannah Szenesin rukouksen:

אלי, אלי
שלא ייגמר לעולם
החול והים
רישרוש של המיים
ברק השמיים
תפילת האדם

Eli, Eli
shelo jigamer le-olam
ha-chol ve-ha-jam
rishrush shel ha-majim
berak ha-shamajim
tfilat ha-adam.

Jumalani, Jumalani,
älkööt koskaan hävitkö
hiekka ja meri,
veden kohina,
taivaan jyrinä,
ihmisen rukous.

/16.1.2015

10. Satu sudesta, joka oli kadottanut sielunsa

Sattuipa kerran, että sudenpentu jäi orvoksi. Ihminen löysi sen ja ajatteli: ”On sillä susiarvo, vaikka se on peto”. Hän kytki sen ketjulla puuhun, lähelle kaatopaikkaa.

Susi oppi elämään. Se loikoili päivät kuusen alla, ja illat tonki kaatopaikkaa ja joi purosta.

Sitä käytiin katsomassa: ”Voi miten söpö”, sanoivat jotkut. ”Ottakaa mallia kiltistä sudesta”, sanottiin lapsille. ”Ja se on suuri voitto olla jumalinen ja tyytyä onneensa – niin kuin tuo susi”, ajatteli saarnaaja. Muut sudet, ketut, ja ilvekset, ja jopa jänikset ja peuratkin olivat sitä mieltä, että sen kanssa oli turvallista.

Koska susi ei ollut vapaa, sen sielu oppi lentämään. Päivällä sielu lensi saloja, soita ja taajamia. Kun hämärä laskeutui, sielu palasi kuusen alle.

Niin kului monta vuotta, monta havujen peittämää hankea ja värikkäiden lehtien peittämää multaa. Ketju ruostui, ja yhtenä hyvin hiljaisena ja tavallisena aamuna se katkesi.

Susi tuijotti katkennutta ketjua. Koko aamun se tuijotti. Se katseli oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas. Koko päivän se katseli. Se käveli kuusen lähellä edestakaisin. Koko viikon se käveli. Se kiersi metsää, koko kuukauden se kiersi. Se vieraili raadoilla, ja koska sitä pidettiin vaarattomana, sitä ei ajettu pois. Iltaisin se palasi kaatopaikalleen.

Se yritti olla vapaa susien tavalla mutta ei onnistunut.

Viimein se tajusi: ”Jos jatkan näin, kadun”. Eräänä huhtikuun aamuna se hyvästeli kotikuusensa ja pyysi siltä anteeksi. Se aavisti, ettei palaisi.

Koko vuoden se vaelsi: Kesän soita ja saloja, talven taajamia. Se ylitti vuoriston ja rajajoen. Vuoden aikana se ei päästänyt sieluaan lentämään, sillä se halusi olla kokonainen, mutta sielun voimat kypsyivät taidoksi.

Kun tuli kevät, maasto alkoi muuttua kuivemmaksi ja asutus harvemmaksi. Eräänä huhtikuun iltana susi saapui autiomaan laidalle.

Siinä paikassa oli rauniokukkula. Susi katseli ympärilleen ja hengitti. Juuri tänä iltana tuntui hienolta olla juuri täällä, rauniokukkulan vieressä, nähdä tämä auringonlasku, ja nukahtaa autiomaan lämpimään tuuleen.

Tähtitaivaan alla susi näki unta. Ensin se näki pahaa unta olemisestaan: Menneisyys ahdisti, nykyisyys inhotti, ja tulevaisuus oudoksutti. Niin oli ollut aina. Sitten se näki unta liekkien, vihollisen tai syöpäläisten tuhoamasta kaupungista. Se näki unta jostakusta, joka palasi suremaan kaupunkia, josta oli kauan sitten paennut. Unessa susi katseli rauniokasaa ja suri surijaa. Sitten se näki unta, miten kaksi yhtä yksinäistä pakeni kumpikin omasta kaupungistaan autiomaahan. Ja vaikka he eivät yrittäneet mitään, autiomaa vei heidät samoihin taisteluihin, samaan onneen ja kuolemaan, eivätkä he tuhonneet toisiaan eivätkä muita.

Aamulla susi heräsi ja katsoi varovasti vierelleen – mutta siinä ei ollut ketään.

Se ymmärsi eikä enää toivonut. Se tiesi mitä tehdä: Se kiipesi kukkulalle, ja odotti, ja kun alkoi tuulla, se kohosi siivilleen ja lähti lentämään kohti taivaanrantaa, tietämättä mihin oli menossa.

/16.1.2015

9. Kohti unelmaa – haaste vanhoillis-lestadiolaisuudelle

Johdanto

”Oi ihana aika ja ihmeitten maa,
kun valkeita ruusuja nousee.” / SL 50

On aika käydä kohti unelmaa, kohti valoa, ja syödä hyvää hengellistä ruokaa. Tässä luvussa kerron, mihin uskon nyt. Kerron myös, mitä muuttaisin vanhoillislestadiolaisuudessa. Ehdotan mahdollisimman pientä muutosta, mutta isohan se on. Perustelen muutosehdotustani vanhoillislestadiolaisuuden todellisuudella sekä kristinuskon ytimen radikaalilla tulkinnalla.

Lampaat syövät tuoretta ruohoa – ne eivät syö entisten lampaiden lantaa.

Jumalan lastenkaan ei pitäisi syödä edeltäjiensä märehtimiä oppeja ja elämäntapaohjeita. Heidän pitäisi syödä olemassaolon ruohoa, Jumalan hyvyyttä, ja märehtiä itse. Uskonnon normisto on hyvää lannoitetta, ei muuta.

Uskontunnustus

Uskon, että

  1. Kaikki vauvat ovat Jumalan lapsia.
  2. Uskossa ei ole tärkeintä, että se on oikea, vaan että se on tosi (*1). Jumala ei halua uskottelua.
  3. Jumalassa ei ole tärkeintä, että hän on olemassa, vaan että hän on hyvä. Jos Jumala ei ole hyvä, minä en halua taivaaseen.
  4. Traditiolla on äänioikeus mutta ei veto-oikeutta. (*2)
  5. Jokaiselle ihmiselle on periaatteessa vain yksi oikea oma tie, mutta emme useinkaan tiedä mikä se on eikä sitä voi yleispätevästi määrittää – sitä on etsittävä.
  6. Ihminen joutuu tilille kielletyistä hedelmistä, joita on maistanut, ja sallituista hedelmistä, joita ei ole maistanut (*3).
  7. Ihmiskunnan tavoitteena on aito ja tasa-arvoinen olemassaolo, hyvinvointi ja onni. Menetelmiä ovat välineiden, tiedon, ruumiin ja sielun kehittäminen.
  8. Riittää, vaikka emme vielä ole täydellisiä.

*1: Ilkka Remes: ”Karjalan lunnaat”, luku 29; Kierkegaard: ”Päättävä epätieteellinen jäkikirjoitus” kokonaisuudessaan.
*2: ”Tradition has a vote but not a veto” – Mordechai Kaplanin määritelmä rekonstruktionistisen juutalaisuuden suhteesta uskonnon traditioon, katso esimerkiksi http://www.jewishrecon.org/resource/reconstructionist-judaism-you.
*3: Kehotus maistaa hedelmiä on Talmudista – esim lainaus http://www.aish.com/h/15sh/ho/48965616.html: ”In the Talmud, Rabbi Abbun said: In the next world, a person will be judged for all the fine fruit that he saw but did not eat”. En ole tarkistanut alkuperäislähdettä. En tiedä, onko Talmudin kehotus merkitykseltään pelkästään konkreettinen vai myös vertauskuvallinen.

Haaste vanhoillislestadiolaisuudelle

Kun esitän haasteen vanhoillislestadiolaisuudelle, painotan, että jätän tietoisesti esittämättä vastaavan haasteen muille uskonnollisille ryhmille ja kulttuureille. En siis tarkoita, että vain vanhoillislestadiolaisuudessa olisi korjattavaa.

En myöskään usko ehdotukseni olevan virheetön.

Mielestäni vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon hyvää ja vahvaa eetosta, joka perustuu unelmaan hyvästä Jumalasta. Vanhoillislestadiolaiset ovat valmiit asettumaan hyvän puolelle, vaikka se vaatisi uhrauksia. Jos tällaisen eetoksen, uskon, saisi suunnatuksi oikein, se siirtäisi vuoria.

En ihmettelisi, vaikka uhrautuva etiikka olisi jotakin, jonka ihmiset tunnistavat jopa psykokemiallisesti. Ehkä meillä on kyky aistia, että nämä ihmiset ovat tosissaan ja että he katsovat kauas, ikuisuuteenkin asti. Ehkä sellaisen eetoksen tunnistaminen on ollut tärkeää ihmiskunnan eri vaiheissa, kun on lähdetty siirtolaisiksi peruuttamattoman matkan päähän, tai on metsästetty tai sodittu. Ehkä ihminen tunnistaa tämän eetoksen, ja se miellyttää ainakin joitakuita ja ainakin joskus. Mutta vahva eetos voidaan suunnata väärin – siitä on historiassa esimerkkejä.

Vanhoillislestadiolaisuuden eetos suuntautuu puoliksi oikein mutta puoliksi väärin. Se suuntautuu oikein esimerkiksi raittiiseen vapaa-ajan viettoon sekä yhteiskunnallisia luokkaeroja kaventavaan yhteisöllisyyteen. Se suuntautuu hyvään, tavalliseen, kohtuulliseen arkeen. Se suuntautuu syviin vesiin lauluissa, joista monet antavat tilaa ihmisen perustavimpien kysymysten mietiskelylle yksin ja yhdessä. Se suuntautuu päin mäntyä ja pakkomielteisesti helvettioppiin ja lisääntymiseen. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät valtavasti henkistä energiaa helvettiopin ja perhesuunnittelukiellon uskomiseen ja toteuttamiseen: Miten hallita mielessään se, että niin monet ihmiset, läheiset tai kaukaiset, joutuvat ikuiseen helvetin vaivaan? Miten hallita mielessään se, että perheen koon rajoittaminen, edes hienovaraisesti, on tottelemattomuuden synti, joka johtaa ennen pitkää pois elävästä uskosta? Nämä kysymykset täyttävät usein uskovaisten mielet, ja saarnoissakin niistä kipuillaan.

Minusta tuntuu, että vanhoillislestadiolaiset kiinnittävät aivan oikein huomiota vahvaan eetokseensa sekä niihin asioihin, joissa se suuntautuu oikein. Ne asiat, joissa se suuntautuu väärin ja jotka sen tähden vaivaavat heidän järkeään ja omaatuntoaan, he selittävät uskoa koetteleviksi epäilyksiksi. He vertaavat eetostaan valtakulttuurin eetokseen, joka on enemmän (ei toki kokonaan) suuntautunut lyhytjänteisempiin tavoitteisiin. Näissä tunnelmissa – ja tietenkin uskonnollisesti perusteltuna – vanhoillislestadiolaiset hyväksyvät helvettiopin ja perhesuunnittelukiellon uskonsa sisältöön ja kilvoittelevat niiden uskomisessa ja toteuttamisessa. Halutaan pitää kiinni eetoksen vahvuudesta, mutta ei uskalleta suunnata sitä terveemmin niissä asioissa, joissa se nyt suuntautuu vahingollisesti.

Eetoksen puoliksi väärä suuntautuminen ei johdu inhimillisestä heikkoudesta. Eetoksen väärä suuntautuminen on ohjelmallista ja johtuu liikkeen normistosta, jota vahvistetaan saarnoissa ja keskusteluissa.

Tekee mieli mukailla ilmestyskirjaa: Minä tiedän tämän liikkeen eetoksen – se on vahva ja siinä on paljon oikeaa. Mutta minulla on jotakin sitä vastaan: Että siihen on sekoitettu helvettioppi ja perhesuunnittelukielto, jotka saavat Jumalan näyttämään hirviöltä.

Ja tekee mieli mukailla kepeästi Paavaliakin: Minulla on kipu sydämessäni minun veljieni vanhoillislestadiolaisten tähden. Sillä heillä on kiivautta Jumalan puoleen, mutta ei taidon jälkeen. Sillä he eivät ole Jumalan hyvyyteen pohjautuvalle ihmisen moraaliselle unelmalle kuuliaisia vaan haluavat normistoaan vahvistaa.

Toivon, että tulevaisuuden vanhoillislestadiolaisuudessa

  1. Luotetaan, että Jumala on meitä varten emmekä me Jumalaa varten.
  2. Luovutaan helvettiopista ja perhesuunnittelukiellosta – ne tekevät Jumalasta hirviön.
  3. Luovutaan monista vähäisemmistä kielloista ja opeista, esimerkiksi homosuhde- ja naispappeuskielloista.
  4. Hyväksytään joukkoon myös ateistit – hyväksytäänhän vauvatkin vaikka heillä ei ole uskontoa.
  5. Ei vaadita konkreettiseen Kristukseen tai Kristuksen ”nimeen” uskomista autuuden ehtona, vaan painotetaan abstraktia Jumalan karitsaa joka ottaa pois maailman synnin.
  6. Säilytetään alkoholiton kulttuuri. Se on alkoholin haittavaikutuksista kärsivässä Suomessa merkittävä saavutus.
  7. Järjetetään suviseuroja ja muita yhteisöllisiä festareita.
  8. Hyväksytään, että normisto on parhaimmillaankin hapuilua. Siispä oppia ja oikeaa elämäntapaa etsitään, ei lopullisteta – tai vaihtoehtoisesti ei pidetä normistoa ehdottomana totuutena vaan annetaan sille mystisempi merkitys. Rippikoululaisille opetetaan, että tällaisia normeja tässä liikkeessä ja sen edeltäjissä on tähän asti ollut, mutta ajatelkaa hyvät ihmiset itse ja etsikää oikeaa tietä.

Valitettavasti se, minkä haluaisin muuttaa vanhoillislestadiolaisuudessa, on muodollisesti iso asia: Kristinopin merkitys pitäisi tulkita uudelleen, ja pitäisi hylätä perhesuunnittelukielto. Perustelen asiaa vanhoillislestadiolaisuuden todellisuudella ja kristinuskon ytimen radikaalilla tulkinnalla.

Perustelu vanhoillislestadiolaisuuden todellisuudella: Vaikka ehdottamani muutos olisi muodollisesti iso, se ei olisi sosiaalisesti niin iso. Sillä eikö olekin paljon vahhoillislestadiolaisia, jotka eivät aktiivisesti ajattele helvettiä ja jotka eivät usko perhesuunnittelukieltoon ehdottomana? Eikö Jeesus olekin monille abstraktio, ei niinkään konkreettinen Jeesus Nasaretilainen? Eivätkö muutkin kristinuskon opit ole monille aika kaukaisia, arkeen vaikuttamattomia? Ehdotukseni ei ole vanhoillislestadiolaisuuden todellisuudesta yhtä kaukana kuin sen muodollisesta normistosta. Liikkeen vahva eetos ja myönteiset asiat on mahdollista säilyttää, ainakin osittain. Ne voidaan suunnata maailmanparantamiseen. Jos ne suunnataan siihen ja säilytetään sama uhrivalmius kuin nyt, tulokset eivät voi olla olematta merkittäviä.

Perustelu kristinuskon ytimen radikaalilla tulkinnalla: Kristuksen kuolema ja ylösnousemus ovat kristinuskon ydintä, eikö totta? Kristinuskon mukaan Kristuksen – joka on tie, totuus ja elämä – oli kuoltava jotta hän ei jäisi hedelmättömäksi. Pietari ei olisi halunnut Kristuksen kuolevan, mutta hän oli väärässä. Jos uskonnon substanssin – varsinaisen olemuksen – on kuoltava, kuinka paljoa enemmän tuota substanssia kuvaavien oppien on kuoltava, jotta ne eivät jäisi hedelmättömiksi? Sillä eikö Kristus olekin suurempi kuin oppi Kristuksesta, ja eikö asia ole yleensäkin suurempi kuin sitä koskeva oppi? Jos siis Kristuksen piti antaa kuolla, kuinka paljoa enemmän Kristusta koskevien oppien pitää antaa kuolla? Ja jos Kristusta koskevien oppien pitää antaa kuolla, kuinka paljoa enemmän muiden oppien pitää antaa kuolla? Kun oppien annetaan kuolla, syntyy uutta, joka on parempaa kuin se joka kuoli, niin kuin ylösnousemuksessa syntyy parempaa kuin se mikä kuoli.

Ylläesitetty kristinuskon ytimen tulkinta menee mielestäni kristinuskon juurille – se on siis sananmukaisesti radikaali (radix = juuri).

Tiedän, että toiveeni tuskin toteutuu, ja ymmärrän, että näin suuren muutoksen ehdottaminen on tavallaan kohtuutonta, vaikka minulla onkin mielestäni hyvät perusteet. Jos kyse ei olisi uskonnosta, voisin ehkä tehdä realistisemman ehdotuksen – en tosin ole siitä varma, sillä minulla on muutenkin taipumus ehdottaa asioita niiden sisäisen logiikan enemmän kuin poliittisen realismin näkökulmasta. Mutta varsinkin uskonnossa on  kyse olemassaolosta ja unelmasta, Jumalan valtakunnasta sanan ihanteellisessa merkityksessä. Ja siksi juuri siinä on oltava valmis mielenmuutokseen, vaikka se merkitsisi uskonnon keskeisinä pidettyjen normien hylkäämistä.

Tämän kirjoitettuani tunnen olevani yksin. Mutta tunnen olevani olemassa. Olemassaolo on kuitenkin haurasta, sillä se ei ole lopulta omissa käsissä.

/16.1.2015

8. Kaikkein pyhin

Oikeastaan se on loogista.

Että jos on kokenut jouluyön onnen.

Ja jos on saanut käydä koulua.

Ja jos on kuullut kärsimyksestä.

Ja on saanut oppia, että kannattaa puhua totta ja pyrkiä hyvään, jopa henkensä uhalla.

Niin että on oppinut tuntemaan, tietämään ja myötätuntemaan, ja uskomaan että on jotakin suurempaa kuin hengissäpysyminen.

Niin tähän asti kaikki hyvin.

Ja jos vaikeudet alkavat vasta kun pitää sokeasti uskoa Jumalaan, joka ei välitä tästä elämästä ja joka kiduttaa joitakuita ikuisesti helvetissä.

Niin on loogista, että ihmisen mieleen kehittyy käsittämätön, muodoton, jakomielinen sekoitus toiveikasta elämäntunnetta ja itsetuhoista masennusta ja toimintakyvyttömyyttä. Ja että ihminen ei voi elää, hän ei voi tulla aikuiseksi, seistä omilla jaloillaan, ennen kuin hän on ratkaissut ongelman, Jumalan ongelman.

Ja että kun myöhemmin, elämänkokemusten, epätoivon rajalla käymisen, itsetutkistelun, omien lasten kohtaamisen, tai oman kuoleman ajattelemisen jälkeen uskaltaa katsoa Jumalan kasvoja.

Uskaltaa katsoa Jumalan kasvoja, ja silmiä, tuon Jumalan, joka ei välitä siitä, että hänen luoduillaan olisi hyvä olla täällä, joka vaatii sokeaa uskoa ja sitoutumista itseensä ja omaan joukkoonsa, ja joka lopulta kiduttaa joitakuita ikuisesti helvetissä, ja edellyttää pelastuneiden heiluttelevan hänelle palmunoksia iankaikkisesti.

Niin ihmiselle tulee tunne, kuin olisi tavannut tuon tyypin aiemminkin. Kuin hänen toiminnassaan olisi jotakin tuttua. Ja silloin, ohikiitävän hetken, Jumalan silmissä näkyy välähdys; se häviää, ja kaikki on taas kuin ennekin, mutta ihmisen vatsa ja sydän tietävät paremmin – veri alkaa kiertää, niin että ei ole rauhaa, ja ihminen katsoo Jumalaa, ja taas välähtää, ja Jumala katsoo pois ja on taas niin kuin aina, mutta tieto nousee vatsasta ylös, kohti kurkkua, sitä alkaa kuristaa, ja tieto valuu raajoihin, ja niitä alkaa kylmätä, ja tieto nousee aivoista kohti suuta, mutta ihminen ymmärtää olla hiljaa, ja tieto nousee sieraimiin, se nousee matelijanaivoihin, ja ihminen kamppailee vastaan. Ihminen kamppailee, sekunti sekunnilta, painaa katseensa, nostaa katseensa ja näkee sen taas, ja muut huutavat Halleluja, mutta Jumalan katseen välähdys räjäyttää tiedon aivoihin: Tuo Jumala, joka nauttii palvonnasta, joka ei välitä ihmisen hyvinvoinnista vaan omasta egostaan ja joka kiduttaa ihmisiä sekä täällä että ikuisuudessa. Tuo Jumala, julma narsistinen pelle, on Saatana. Saatana on Jumalan paikalla. (*1)

Ja se on tosiaan loogista. Ja kyse on vain siitä, miten turmion iljetys tapahtui? Milloin Saatana istui Jumalan paikalle kaikkein pyhimpään?

Tämä kysymys on liian suuri, mutta arvaan: Se tapahtui, kun uskonnon normistosta tehtiin lopullinen.

Ja ehkä jossain taampana Jumala katsoo ihmetellen, kun näytös jatkuu ja toistuu. Ehkä hänet voi kohdata hevosessa tai koirassa, tai ihmisessä joka ei teeskentele eikä riistä. Jumala hymyilee ja häntä huvittaa tuollainen pelleily. Surettaakin, kun ajattelee, kuinka moni antaa rahansa siinä missä ei ole leipää, työnsä siinä missä ei ole ravintoa, sydämensä siinä missä ei ole iloa, ja henkensä siinä missä ei ole vapautta eikä toivoa.

*1 Tässä ”Saatana”= ”Paholainen”. Sanalla on muitakin merkityksiä.


Mitä jää jäljelle, kun luopuu uskosta, joka on osoittautunut uskotteluksi?

Ensin tulee tsunami.

Sitten tulee väsymys, pimeys, hiljaisuus.

Sitten hämmästyttää perustus, jolle on saavuttu: Siinä ei ole rakennetta. Vaikka se on kova, se ei ole kylmä, ja sillä on hyvä nukkua myrskyn jälkeen.

Tulee aamu, ensimmäinen päivä. On löytynyt perustus, jolla ei ole nimeä, ja juuri siksi se kestää. On aika heittää pois vanha taikina, ja tehdä tilaa uudelle.

Maailma on kaunis.

/16.1.2015

7. Alikersantti Lehdon kuolema

Romaanissa ”Tuntematon sotilas” kuvataan alikersantti Lehdon turha kuolema: Lehto käveli pimeässä vihollisen asemaan, sillä omat eivät olleetkaan siellä missä luutnantti Lammio oli sanonut heidän olevan.

Miksi Lehto ei muistanut stressaavassa tilanteessa epäillä luutnantti Lammion käskyä, vaikka hänen asetoverinsa epäilivät sitä vaistomaisesti?

Niin elämä, kuin unelma.

Lehto ei tiennyt, että ihmiset puhuvat joskus puppua tarkoittamatta pettää. Sellainen käytös oli hänelle epäintuitiivista, käsittämätöntä.

Jo lapsena Lehto oli luodanut aikaa, paikkaa, olosuhteita ja vaikutusketjuja. Se oli hänen tapansa kohdata maailma. Hän oli käsitellyt luotaustensa tulokset asiallisesti, välittämättä tunteista, sovinnaisuuksista tai intresseistä. Huomatessaan, että ihmiset puhuivat ja toimivat moraalittomasti, hän luuli, että he olivat moraalittomia. Hän ei tajunnut, että he eivät nähneet samaa kuin hän tai että he eivät ajatelleet kaikkea tai eivät viitsineet sanoa.

Väärinkäsityksen seurauksena Lehto oli kadottanut unelmansa, uskonsa moraaliin, ja hänestä oli tullut kova, masentunut ja välinpitämätön – ja nyt hän kuoli samasta syystä: Kuullessaan Lammion varmalla äänensävyllä antaman käskyn, hän luuli, että Lammio tiesi tilanteen. Hän ei tajunnut, että Lammio ei ajatellut tai tiennyt kaikkea tai ei viitsinyt sanoa. Lehto teki käskyn mukaan, ja maksoi siitä hengellään.

/16.1.2015

6. Vanhoillislestadiolaisuuden moraalinen luonne

Vanhoillislestadiolaisuudessa on vahvaa moraalista luonnetta: Ihmiset ovat valmiita tekemään uhrauksia – jopa elämän kokoisia uhrauksia – hyvän puolesta.

Mutta mikä on moraalisen luonteen eli eetoksen sisältö?

Jokin osa vanhoillislestadiolaisuuden normistosta tukee ihmisen moraalista unelmaa. Esimerkiksi oppi kaikkien vauvojen uskovaisuudesta on kristinuskon yleisestä normista poikkeava helmi.

Osa vanhoillislestadiolaisuuden normistosta on ristiriidassa ihmisen moraalisen unelman ja siis Jumalan hyvyden kanssa:

  • Helvettioppi: Jos Jumala kiduttaa joitakuita ikuisesti helvetissä, hän ei ole hyvä.
  • Perhesuunnittelukielto: Perhesuunnittelukielto merkitsee, että ihminen ei voi tavoitella mahdollisimman hyvää elämää itselle ja muille. Siitä seuraa moraalin romahdus, tai oikeastaan koko ihmisen romahdus: Jos valitsen tahallani kurjemman tai tuskallisemman elämän kuin mihin kykenisin, kuolen moraalisesti, lakkaan olemasta vastuullinen ihminen, enkä voi enää katsoa lapsiani silmiin. Jumala, joka vaatii ihmistä tuhoamaan moraalinsa ja valitsemaan kärsimyksen vastoin järkeä ja omaatuntoa, pelkästä kuuliaisuudesta, ei ole hyvä.

Vanhoillislestadiolaisuuteen sitoutuva joutuu käsittelemään ihmisen moraalisen unelman ja liikkeen normiston ristiriidan. Ristiriidan ratkaisutapa määrää hänen eetoksensa eli moraalisen luonteensa sisällön.

Käsittelyvaihtoehtoja on kolme: olla näkemättä ristiriitaa, tinkiä normiston merkityksestä, tai luopua ihmisen moraalisesta unelmasta ja Jumalan hyvyydestä. Jokainen näistä rikkoo jollakin tavalla ihmisen eheyden – joko mielen, kielen tai moraalin.

  • 1. Jos ihminen ei näe normiston ja unelman ristiriitaa tai on tietoisesti ajattelematta sitä, hän rikkoo mielensä. Hän pitää samanaikaisesti totena keskenään ristiriitaisia lauseita.
  • 2. Jos ihminen huomaa normiston ja unelman ristiriidan ja tinkii salaa normiston merkityksestä, hän rikkoo kielensä. Hän puhuu yhtä ja ajattelee toista.
  • 3. Jos ihminen huomaa normiston ja unelman ristiriidan ja tinkii moraalisesta unelmasta, hän rikkoo moraalinsa. Hänen Jumalastaan tulee paha, ja hänen maailmankuvastaan tulee pessimistinen ja toivoton. Hän hyväksyy kärsimyksiä ja vääryyksiä uskonnon takia ja vaatii samaa muilta.

Jos normisto, johon on sitouduttu, on ”pieni”, rikkomuskin jää pieneksi. Jos normisto on ”suuri”, rikkomuksesta tulee suuri.

Mielenrikkojan elämä on mieletöntä. Tiedostamaton ristiriita väljähdyttää sekä normiston että moraalisen unelman. Mielenrikkojalla ei ole mitään, mistä hän itse pitäisi kiinni, vaan hän menee joukon mukana.

Kielenrikkomisesta seuraa kaksinaismoraali: Virallisesti normisto on voimassa, mutta jotkut tinkivät siitä salaa. Kun asia paljastuu, tinkimättömät kokevat tulleenssa petetyiksi. Kielenrikkoja voi olla empaattinen jokaiselle kohtaamalleen yksilölle mutta samalla epäempaattinen tuntemattomille ihmisille, joihin hän on yhteydessä vain yhteisönsä kielen kautta.

Moraalinrikkoja menettää toivon sekä tässä että tulevassa elämässä. Tuleva elämä on toivoton, sillä vaikka itse pelastuisikin, pelastus on ankea ja lohduton, kun helvetin kauhut ovat toisten osana. Tämä elämä on toivoton, koska ehdoton perhesuunnittelukielto aiheuttaa ääritilanteissa ja kaikkien ihmisten noudattamana kuolleita äitejä, väsyneitä perheitä, nälkää ja sairauksia, tai sotia ja kansanmurhia (*1). Ei siis ole toivoa maailmasta, jossa kaikilla olisi hyvä elämä – moraalinrikkoja oikeastaan uskoo, ettei Jumala edes halua onnellista maailmaa.

*1: Jos kaikki lisääntyvät maksimaalisesti, maapallon väkiluku kasvaa samassa tahdissa. Maapallon voimavarat eivät lisäänny, joten ennen pitkää tulee nälkä. Jotkut sairaudet seuraavat nälästä. Sodat ja kansanmurhat seuraavat, jos jotkut alkavat nälkäisinä kilpailla resursseista. Jos ei tule sairauksia, sotia ja kansanmurhia, kuollaan lopulta nälkään.

Seuraavaksi katsomme, miten kävi eräälle, joka otti normin todesta, koska luuli sen antajan tietävän mitä puhui.

/15.1.2015

5. Vanhoillislestadiolaisuuden normisto 1980

Tarkoitan uskonnon normistolla eli logoksella sitä, mitä saarnataan. Se on kielellistä ja sosiaalista. Lasken normistoon kuuluviksi sekä opit että elämäntapaohjeet.

Vanhoillislestadiolaisuus ei ole määrittänyt normistoaan virallisesti. Esittämäni tiivistys perustuu puheista ja kirjoituksista tekemääni tulkintaan. Tämä on suurin piirtein se usko, johon yritin parhaani mukaan uskoa 15-vuotiaana, vaikkakin nyt esittämäni analyysi ja jäsentely on mallia 2014. Olen yrittänyt palauttaa mieleeni rakenteen, joka oli vuonna 1980 mielessäni analysoimattomana. En ole onnistunut kovin hyvin, mutta menköön rosoisena. Systemaattiset teologit antakoot anteeksi haparoivat käsitteet ja kömpelön esityksen.

Käsitteitä:

  • Ajatuskäsky sanoo, mitä pitää ajatella. Kiusausta tehdä ajatusrikos kutsutaan epäilykseksi. Ajatuskäskyt ovat olennaisia; niiden muuttaminen on loogisesti mahdotonta, sillä muutoksen ehdottaminen olisi ajatusrikos.
  • Tekokäsky sanoo, mitä pitää tehdä.
  • Puhdas ajatuskäsky ei ole perusteena millekään erityiselle tekokäskylle – esimerkiksi neitseestäsyntymisoppi.
  • Tekoa koskeva ajatuskäsky on loogisena perusteena vastaavalle tekokäskylle – esimerkiksi perhesuunnittelukielto.
  • Seurakunnan määräämä (eli epäolennainen) tekokäsky ei perustu mihinkään ajatuskäskyyn loogisesti vaan on seurakunnan määräämä toistaiseksi  – esimerkiksi kotitelevisiokielto. 

Normiston virittää perusväittämä, jota pidetään lähes itsestäänselvyytenä ja joka ansaitsee – itsestäänselvänä pitämisen vastapainoksi – tulla esiinnostetuksi. Kysymys on tietenkin siitä, ketkä pelastuvat. Perusväittämä on abstrakti – se ei vielä sisällä konkreettisia tietoja pelastettuuden ratkaisemiseksi – ja sen voi tiivistää seuraavasti:

Perusväittämä: Uskovaiset ja vain he pääsevät taivaaseen. Muut joutuvat helvettiin.

Normiston tulee siis määrittää, kuka on uskovainen. Askel kohti konkretiaa saadaan, kun havaitaan, että vanhoillislestadiolaisuuden kielessä seuraavat ilmaisut tarkoittavat samaa ihmisjoukkoa eli ilmaisut ovat synonyymeja:

Uskovaiset = Seurakunta = Ne, jotka eivät ole tehneet pysyvää ajatusrikosta tai jotka ovat saaneet ja uskoneet sen anteeksi normiston mukaisella tavalla (Taulukko 1: ”Parannus ajatusrikoksesta eli epäuskosta”).

Siten niiden vastakohdatkin ovat keskenään synonyymeja: Epäuskoiset = Seurakunnan ulkopuolella olevat = Ne, jotka ovat tehneet pysyvän ajatusrikoksen eivätkä ole saaneet ja uskoneet sitä anteeksi normiston mukaisella tavalla.

Pienet lapset ja heihin verrattavat ovat uskovaisia, sillä he eivät ole kyenneet ajattelemaan kyllin selvästi tai pitkälle tehdäkseen ajatusrikoksen. Lisäksi uskovaisia ovat aikuiset, jotka ovat lapsuudestaan asti ajatelleet vanhoillislestadiolaisen normiston mukaisesti tai jotka ovat saaneet ja uskoneet ajatusrikoksensa eli epäuskonsa anteeksi normiston mukaisella tavalla.

Kuva 1 tiivistää tärkeimmät sieluntilat ja niihin liittyvät tapahtumat: Ihmiset syntyvät uskovaisiksi. Elämänsä aikana he voivat langeta – ja useimmat lankeavatkin, tietämättään – ajatusrikokseen, mikä tekee heistä epäuskoisia. Epäuskosta voi päästä uskovaiseksi vain tekemällä parannuksen ajatusrikoksesta eli epäuskosta, ja parannus on tehtävä ajatuskäskyjen erikseen määrämällä tavalla, jotta se olisi pätevä. Tekorikokset eivät tee ihmisestä epäuskoista, mutta toistuvat tai tahalliset tekorikokset ilman rippiä ja parannuksentekoa ovat omiaan langettamaan ihmisen ajatusrikokseen eli epäuskoon, ja jatkuvat tahalliset tekorikokset ovat merkki ajatusrikoksesta. Uskovaisen tekorikokset ovat koko ajan anteeksi Jumalan edessä, vaikka hän ei olisi erikseen tehnyt niistä parannusta, kun taas epäuskoisen tekorikokset eivät ole koskaan anteeksi Jumalan edessä, vaikka hän olisi tehnyt niistä parannuksen (jos parannus ajatusrikoksesta eli epäuskosta on tekemättä). Kun uskovainen kuolee, hän pääsee taivaaseen. Kun epäuskoinen kuolee, hän joutuu helvettiin –  poikkeuksetta.

Tämän lisäksi tarvitsee vain luetella ajatuskäskyt (taulukko 1). Silloin tiedetään, miten on ajateltava ja miten ajatusrikoksesta voi tehdä parannuksen. Näin normisto on saatu kuvatuksi.

Kuva 1: Sielun tilat

 

Yksi ajatuskäsky poikkeaa muista – edukseen eettisen syvyytensä takia, epäedukseen piilevän monimutkaisuutensa takia – joten se ansaitsee tulla esiinnostetuksi. Vanhoillislestadiolaisuudessa painotetaan, että kaikki synnit saa uskoa anteeksi joka hetki, siis Jumalan edessä, niin että jos kuolee, pääsee taivaaseen. Tämä on  lupaus mutta myös käsky: Jos et usko, että syntisi ovat anteeksi, ne eivät ole. Ja asiaan liittyy muutakin vaikeutta, niin että loppujen lopuksi käskystä tulee aika monimutkainen:

Ajattele, että jos et ole tehnyt ajatusrikosta tai jos olet saanut ajatusrikoksesi anteeksi normiston mukaisella tavalla, ne ovat anteeksi samoin kuin kaikki tekorikoksesikin. (Tekorikoksia ei ole tarvinnut saada anteeksi nimenomaisesti, kun taas ajatusrikokset pitää aina saada anteeksi nimenomaisesti.)

Käsky on siis aika solmukas: On uskottava, että kaikki synnit – sekä ajatusrikokset että tekorikokset – ovat anteeksi. Mutta tämä ei riitä: Ajatusrikokset on pitänyt saada anteeksi normiston mukaisesti, eli siis uskomalla uskovaisen saarnaama synninpäästö. Mutta tämäkään ei vielä riitä: Lisäksi on ajateltava kaikessa normiston mukaisesti, tai ei ainakaan saa ajatella sen vastaisesti – on siis ajateltava, että millään muulla tavalla syntejä ei voi anteeksi saadakaan, ja on esimerkiksi ajateltava, että Jeesus on syntynyt neitseestä koska Raamattu ja apostolinen uskontunnustus sanovat niin, jne, kattaen kaikki taulukon 1 määrittämät ajatuskäskyt. Jos ei ajattele normiston mukaisesti kaikessa, ei auta, vaikka uskoisi, että synnit ovat anteeksi ja vaikka ajatusrikokset olisi saanut anteeksi normiston mukaisesti: helvetti on edessä, ellei ajatusrikoksesta saa parannuksen armoa.

Käskyjen oletetaan olevan keskenään ristiriidattomia. Niiden tärkeysjärjestyksestä ei siis sanota mitään – oletuksen mukaan kaikkia käskyjä voi ja tulee noudattaa tinkimättömästi.

Olen yllättynyt, miten vaikeaa ja turhauttavaa normiston kuvaaminen on. Paljon olisi tekemistä, ennen kuin kuvaus olisi kirkas. Olen mielestäni onnistunut avaamaan muutamia asioita, joita ei ole aiemmin avattu. Olen siitä tyytyväinen, vaikka en olekaan tyytyväinen lopputuloksen laatuun.

 

 

Taulukko 1: Vanhoillislestadiolaisuuden ajatuskäskyt

Käskyn aihe
Käsky
Syntien anteeksiantamus Ajattele, että jos et ole tehnyt ajatusrikosta tai jos olet saanut ja uskonut ajatusrikoksesi anteeksi tämän normiston mukaisella tavalla (katso ”parannus ajatusrikoksesta eli epäuskosta”), ne ovat anteeksi samoin kuin kaikki tekorikoksesikin.
Ajatusrikokset Ajattele, että pysyvä ajatusrikos tekee ihmisestä epäuskoisen.
Tekorikokset Ajattele, että tekorikos ei tee ihmisestä epäuskoista mutta että jatkuvat tekorikokset ilman ripittäytymistä ja parannusta altistavat ajatusrikoksille ja että tahalliset toistuvat tekorikokset ovat merkki ajatusrikoksesta. (*1)
Helvetti Ajattele, että ihminen, joka on kuollessaan epäuskoinen, joutuu helvettiin eli ikuiseen kidutukseen.
Raamattu Ajattele, että Raamattu on totta. (*2)
Apostolinen uskontunnustus Ajattele, että apostolinen uskontunnustus on totta.
10 käskyä Ajattele, että 10 käskyn rikkominen on syntiä.
Seurakunnan jäsenet Ajattele, että seurakunta on joukko, johon kuuluvat uskovaiset. Heitä ovat siis kaikki, jotka eivät ole pysyvän ajatusrikoksen tilassa, toisin sanoen vauvat ja pienet lapset, heihin verrattavat, ehkä jotkut mielenterveyspotilaat, sekä täysjärkiset nuoret ja aikuiset jotka uskovat täsmälleen tämän normiston mukaisesti.
Seurakunnan lainsäädäntövalta Ajattele, että seurakunnalla on oikeus antaa toistaiseksi voimassaolevia tekokäskyjä (*3, *4). Välinpitämättömyys näistä tekokäskyistä – samoin kuin Raamattuun perustuvista tekokäskyistäkin – on merkki ajatusrikoksesta. Seurakunnan antamista käskyistä ei tarvitse olla eikä yleensä olekaan virallisia päätöksiä, vaan ne ovat seurakunnan arvovallalla vahvistettuja, vanhoillislestadiolaisuudessa vakiintuneita käsityksiä. 
Seurakunnan tuomiovalta Ajattele, että seurakunnalla on oikeus sitoa (=julistaa epäuskoiseksi) ihminen, joka ei kehotettaessa tee parannusta ajatus- tai tekorikoksestaan.
Parannus ajatusrikoksesta eli epäuskosta Ajattele, että parannus ajatusrikoksesta eli epäuskosta tehdään uskomalla uskovaisen julistama synninpäästö, joka koskee ensisijaisesti ajatusrikoksia mutta samalla myös kaikkia tekorikoksia. Tämä merkitsee paluuta epäuskoisesta uskovaiseksi. Ajattele, että ajatusrikosta ei voi saada anteeksi millään muulla tavalla.
Parannus tekorikoksesta Ajattele, että parannus tekorikoksesta tehdään uskomalla uskovaisen julistama synninpäästö. Parannus tekorikoksesta ei tee ihmisestä uskovaista – se on sielunhoitoa. (Jos ihminen lankesi tekorikokseen tekemättä ajatusrikosta, hän säilyi uskovaisena vaikka oli tehnyt tekorikoksen. Jos hän oli tehnyt myös ajatusrikoksen, parannus tekorikoksesta ei riitä tekemään hänestä uskovaista.)
Sakramentit Ajattele, että sakramenttien (kaste, ehtoollinen) puute ei kadota, mutta niiden halveksiminen kadottaa. Ajattele, että sakramenteissa ei saa syntejä anteeksi (vaan parannuksessa).
Rukous Ajattele, että rukouksessa ei voi saada syntejä anteeksi (vaan parannuksessa).
Perhesuunnittelu Ajattele, että pyrkimys suunnitella perheen kokoa on syntiä menetelmästä riippumatta. (*5)
Valvonta Ajattele, että pitää kohtuullisesti valvoa sisarten ja veljien ajatuksia ja tekoja ja että rikoksiin pitää soveltaa Kristuksen kirkkolakia (*6).

*1 Vanhoillislestadiolaisuuden sisällä käsitykset voivat jonkin verran vaihdella: esimerkiksi jotkut vanhoillislestadiolaiset uskovat, että myös tekorikos kadottaa, ellei siitä ole ennättänyt tehdä parannusta.
*2 Raamattua on tulkittava vanhoillislestadiolaisen perinteen mukaisesti. Raamatullisuutta korostavan väitteen mukaan kaikki vanhoillislestadiolaisuuden ajatuskäskyt perustuvat Raamattuun, jolloin tästä taulukosta tulisi hyvin lyhyt, koska vain Raamattu-käsky tarvittaisiin. Koska Raamattua voi tulkita monella tavalla, on perusteltua luetella vanhoillislestadiolaisuuden keskeiset ajatuskäskyt itsenäisinä ajatuskäskyinä eikä Raamattu-käskyn seurauslauseina.
*3 Seurakunnan päätösprosessia ei ole määritelty, joten voi olla epäselvää, mitä seurakunta on päättänyt tai onko jokin päätös voimassa. Oulussa pidettiin vuoden 1978 lopussa suuri opettajien kokous, jota ei ole julkisesti dokumentoitu mutta josta on olemassa aikalaismuistoja. Kokouksen aiheena oli opetustelevisio. Kokous päätti, että liikkuvan kuvan käyttö opetuksessa on ehdottomasti kielletty, koskien myös ammatillista koulutusta esimerkiksi lääketieteessä. Kiellon junttasi kokouksessa Heikki Saari -niminen puhuja kannattajineen, mitä ilmeisimmin vastoin kokouksen enemmistön ajatusta. Joka tapauksessa se oli seurakunnan päätös, ja sellaiseksi se tulkittiin. Kului alle vuosi, kun Heikki Saari joutui tekemään itse parannuksen väärästä hengestä. Opetustelevisiokieltoa ei ole virallisesti peruttu, mutta siitä on luovuttu vähin äänin.
*4 Eräitä seurakunnan antamia tekokäskyjä: Älä juo keskiolutta tai sitä vahvempia alkoholijuomia. Älä käy konsertissa, teatterissa, sirkuksessa, elokuvissa, urheilukilpailuissa. Älä pidä kotitelevisiota. Älä kuuntele kevyttä musiikkia. Älä meikkaa tai pidä korvakoruja. Älä äänestä vasemmistopuolueita (SKDL, SDP) tai protestipuolueita (SMP).
*5 Perhesuunnittelukielto on esimerkki tekoa koskevasta ajatuskäskystä; sitä ei voi muuttaa. Viime aikoina homosuhdekielto ja naispappeuskielto ovat mielestäni saavuttaneet ajatuskäskyn statuksen – lapsuudessani en muista niistä erityisesti puhutun.
*6 Kristuksen kirkkolaiksi kutsutaan Matt 18:15-18 esittämää kolmivaiheista menettelyä rikkoneen oikaisemiseksi.

 /15.1.2015

 

4. Ihmisen unelma ja Jumalan hyvyys

Ihmisellä on tarve tulla siksi, joksi hänet on luotu: käyttää lahjojaan ja nauttia hyvinvoinnista. Kun ihminen ymmärtää tämän ja pyrkii siihen, hän rakastaa luojaansa yli kaiken.

Muillakin on sama tarve kukoistaa, myös eläimillä ja kasveilla. Kun ihminen ymmärtää tämän ja pyrkii siihen, hän rakastaa lähimmäistä kuin itseään.

Maailma ei ole vielä sellainen, että elämä voisi olla parhaimmillaan. Sellainen maailma on utopistinen tavoitetila, moraalisen unelman kohde.

Jos ihminen rakastaa luojaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseä, hän janoaa vanhurskautta, hänellä on moraalinen unelma. Hän on valmis tekemään uhrauksia sen hyväksi, että ihmiskunta pääsisi lähemmäs moraalista unelmaa, eli lähemmäs oikeudenmukaista rauhaa ja hyvinvointia eli Jumalan valtakuntaa.

Luulen, että ihmislajilla on kyky moraaliseen unelmaan.

Jos ihminen ei janoa vanhurskautta, unelman paikan täyttää voiton jano tai unelmattomuus. Voitto tarkoittaa omaa ja kaltaisten hyvinvointia toisten kustannuksella. Unelmattomuus on tyhjyyttä.

Ihmisen unelmasta seuraa synnintunto eli tietoisuus omasta laiskuudesta unelman tavoittelemisessa.

Ihmisen unelmasta nousevaan eetokseen kuuluu omatunto, joka sairastaa pahaa, vaikka pahuus kuuluisi oman yhteisön normistoon.

Ihmisen unelmasta seuraa lapsellinen iltarukous. Vaikka maailma on kesken, tuntuu hyvältä, jos voi nukahtaa rauhassa kuin koira tai hevonen.

Jos ihmisen unelma halutaan uskonnon osaksi, on oletettava, että Jumala on hyvä. On oletettava, että Jumala on oikeasti hyvä, sillä tavalla kuin me käsitämme hyvyyden, mutta täydellisesti, ei vajaasti niin kuin me. On uskottava, että Jumala ei ole tyranni, jota pitää sanoa hyväksi vaikka hän ei ole hyvä, vaan hän on hyvä paimen joka tekee kaikkensa laumansa hyväksi ja myös onnistuu siinä. Hänen tekemisistään ei seuraa mitään pahaa tarkoituksellisesti tai vahingossa, eikä edes voimavarojen tai mahdollisuuksien puutteesta.

Jos ihmisen unelma halutaan uskonnon osaksi, on siis oletettava, että Jumala on unelman puolella. On oletettava meidän luojamme toivovan, että ihmiset järjen ja omantunnon keinoin pyrkivät kohti vanhurskasta unelmaaa, tasa-arvoista hyvinvointia.

Uskonto, jossa Jumala oletetaan oikeasti hyväksi, on moraalinen: Koska Jumala on unelman puolella, meidänkin on lupa tavoitella hyvää eli oikeudenmukaista onnea maailmassa, ja se antaa myös motivaation, toivon ja rohkeuden kärsiä hyvän puolesta.

/15.1.2015

3. Uskonnon malli

Millaisia mielen rakenteita vanhoillislestadiolaisuus virittää? Minkä takia on monia tulkintoja? Minkä takia monet tai useimmat vanhoillislestadiolaiset kokevat uskontonsa ristiriitaisena?

Jotta saisin mielen rakenteita esille, kuvaan vanhoillislestadiolaisuutta eri mallilla kuin millä sitä yleensä kuvataan. Keskityn piirteisiin, jotka ovat olleet minulle itselleni tärkeimpiä, kipeimpiä, kohtalokkaimpia – siis pelkistän.

Esittämäni malli perustuu kokemuksiini vanhoillislestadiolaisena sekä keskusteluihini muiden vanhoillislestadiolaisten kanssa. Aineisto on kasautunut vähitellen, ja se on vain muistoina: Minulla ei ole päiväkirjaa tai mediaviitteitä.

Kuvaan kolme asiaa: Ihmisen moraalisen unelman, vanhoillislestadiolaisuuden normiston eli logoksen, ja vanhoillislestadiolaisuuden moraalisen luonteen eli eetoksen. Mielestäni ihmisen moraalisen unelman ja vanhoillislestadiolaisuuden normiston välillä on ristiriita, ja vanhoillislestadiolaisuuden moraalinen luonne sisältää vaikutteita molemmista.

Ihmisen moraalisella unelmalla tarkoitan ajatusta hyvästä ja oikeudenmukaisesta maailmasta, vapaasta olemassaolosta sekä omantunnon rauhasta. Vaikka teologia ei ole kovin kiinnostunut ihmisen moraalisesta unelmasta, ajattelen, että ihmisen moraalisen unelman tavoitteleminen on tai pitäisi olla uskonnon tarkoitus. Koska ihmisen moraalisesta unelmasta ei paljon puhuta, sitä voisi kutsua hiljaiseksi uskonnoksi.

Normistolla tarkoitan uskonnon oppeja ja elämäntapasääntöjä. Koska normistosta puhutaan, sitä voisi kutsua äänekkääksi uskonnoksi tai viralliseksi uskonnoksi. Vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa keskustelussa oppi ja elämäntapasäännöt nähdään usein vastakkaisina – oppi hyvä, elämäntapasäännöt pahoja – mutta mielestäni niiden ero ei ole merkitsevä: Opit määräävät ajattelua, elämäntapasäännöt määräävät tekoja, ja molemmilla voidaan ohjata hyvään tai pahaan.

Mutta miksi puhua ihmisen moraalisesta unelmasta, joka yhdessä normiston kanssa määrittää moraalisen luonten? Enhän ole kuullut kenenkään puhuvan sellaisesta. Miksi normiston kuvaaminen ei riitä?

Jos kuvaisin vain normiston, vanhoillislestadiolaisuus näyttäisi samalta kuin normistonsa, mikä ei mielestäni vastaisi todellisuutta. Niin tehdessäni jättäisin huomiotta, että normisto tuntuu monista tai jopa melkein kaikista vanhoillislestadiolaisista hankalalta. Muodostuisi siis joko irvikuva tai kiiltokuva: Se, jonka mielestä normisto on paha, luulisi että vanhoillislestadiolaiset ovat pahoja. Se, jonka mielestä normisto on hyvä, luulisi että vanhoillislestadiolaiset kannattavat sitä täysillä. Kumpikin luulisi jotakin, mikä ei ole mielestäni totta.

Jos sen sijaan tarkastelen normiston ohella myös ihmisen moraalista unelmaa, kuvaan vanhoillislestadiolaisia ihmisiä totuudenmukaisemmin – mielestäni kauniimmin – ja pystyn jonkin verran selittämään vanhoillislestadiolaisten kokemaa sisäistä ristiriitaa ja sitä, että liikkeen sisällä on erilaisia kokemuksia. Malli on siis selitysvoimaisempi kuin pelkästään normistosta koostuva malli.

Ajattelen siis, että ihmisen moraalinen unelma ja vanhoillislestadiolaisuuden normisto ovat osin ristiriidassa. Olisi ollut kaksi muutakin tapaa mallintaa ristiriita, mutta hylkäsin ne seuraavista syistä:

  • Hylkäsin ajatuksen, että ristiriita olisi uskon ja epäuskon välillä. Monille vanhoillislestadiolaislle normisto ei ole ainoa uskonnollisen päättelyn perusta: He ajattelevat, että on olemassa tarkemmin määrittelemätön ”uskon ydin”, joka on joskus tärkeämpi kuin normiston yksityiskohdat. Tällöin ristiriidan aiheuttaja on teologisesti uskonnon sisällä. Jos mallintaisin ristiriidan uskon ja epäuskon välille, en kuvaisi oikein näiden vanhoillislestadiolaisten uskontoa.
  • Hylkäsin ajatuksen, että ristiriita olisi normiston sisällä, ainakin pelkästään. Minun mielestäni se on kyllä sielläkin, sillä vanhoillislestadiolaisuudessa keskeinen oppi vauvojen uskovaisuudesta mitätöi tai ainakin toissijaistaa koko muun opin (*1)! Mutta monet vanhoillislestadiolaiset ajattelevat normiston olevan johdonmukainen järjestelmä, jota uskovaisen tulee noudattaa tinkimättä. He eivät siis ajattele, että normit voisivat olla ristiriitaisia tai että niillä voisi olla tärkeysjärjestys, jota uskovainen joutuisi punnitsemaan. He eivät myöskään tee vauvojen uskovaisuudesta edellä kuvaamaani päätelmää. Jos mallintaisin ristiriidan normiston sisälle, en kuvaisi oikein näiden vanhoillislestadiolaisten uskontoa.

(*1) Vauvoilla ei ole normistoa, joten vanhoillislestadiolaisuuden normisto itse asiassa tulee väittäneeksi, että normistoon sitoutuminen on uskovaisuuden kannalta toissijainen seikka.

Jotta voisin kuvata vanhoillislestadiolaisuuden moninaisuuden, joudun siis sisällyttämään kuvaukseen normiston lisäksi jonkin muun, ja kutsun sitä ihmisen moraaliseksi unelmaksi.

Ajattelen, että ihmisen moraalisen unelman ylläpitäminen on tai pitäisi olla uskonnon tai kulttuurin varsinainen tarkoitus – kyky ja tarve sellaiseen on jossakin vaiheessa ilmestynyt ihmislajiin. Mutta miten pyrkiä sitä kohti käytännössä? On alettu koota normistoa hyvän ja pahan tietämiseksi, ja hyvä niin. Mutta sitten normisto on julistettu ikuiseksi totuudeksi, unelma on unohtunut, ja normit ovat alkaneet jäytää eetosta, vaikka niiden piti olla välineitä.

/15.1.2015

2. Hoitokokoukset ja vanhoillislestadiolainen oppi

2010

Itken harvoin, mutta kerran se tuli. Oli kesä, ajoin yksin autolla Suomessa, kuuntelin radiota. Sieltä tuli Evakon laulu. Viimeisessä säkeistössä repesin:

”Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti,
uuden elon alkamista kiurut säesti
– Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla,
kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala.” / Veikko Lavi

Laulu antoi tilan surra, myös aikuisten puolesta, jotka eivät osaa tai uskalla.

Jos lapset eivät muista, kivet muistavat.

 

Hoitokokoussanasto

  • Uskovainen, Jumalan lapsi: a) Kuka tahansa lapsi, tai b) Vanhoillislestadiolainen aikuinen.
  • Epäuskoinen: Ei uskovainen, ei Jumalan lapsi.
  • Jumalan seurakunta, Jumalan valtakunta: Kaikkien uskovaisten joukko.
  • Seurakuntaoppi: Oppi, jonka mukaan Jumalan seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta.
  • Hoitokokous: Oikeudenistuntoa muistuttava kokous, jossa tutkitaan jonkun elämää ja sieluntilaa.
  • Kristuksen kirkkolaki: 3-vaiheinen menettely, jossa hoitokokous on viimeinen vaihe. (Katso Matt 18:15-18)
  • Väärä henki: Sieluntila, jossa ihminen ei ole uskovainen, vaikka luulee olevansa ja vaikka kuuluu ulkonaisesti Jumalan seurakuntaan. Esimerkkejä: ”kuiva henki”, ”hempeä henki”, ”kososlainen henki”.
  • Sitominen: Erottaminen Jumalan seurakunnasta eli tuomitseminen epäuskoiseksi, vastoin asianomaisen tahtoa.
  • Eriseura: Jumalan seurakunnasta opillisesti tai muuten erkaantunut ryhmä.

 

1978

70-luku oli vanhoillislestadiolaisuudessa hoitokokousten aikaa. Niiden tunnelmaa on vaikea kuvata: Aate läpäisi sielut. Pelko ja kohtalokkuus levisi. Propaganda ohitti perustavimmat väitteet itsestäänselvyyksinä: Kristinoppia ja sen vanhoillislestadiolaisia laajennuksia ei erityisesti tarvinnut perustella, vaan oli aikaa keskittyä kyseisen opin noudattamisen valvomiseen, erityisesti ns. väärien henkien havaitsemiseen.

Hoitokokoukset ovat julkinen salaisuus, joka yhä tuhoaa monia niihin osallistuneita.

Hoitokokousten taustalla oli vanhoillislestadiolainen oppi, aate. Erityisesti helvetti- ja seurakuntaoppi mahdollisti hoitokokoukset ja kannusti niihin. Oppi otettiin silloin todesta, ja luulen, että monet ottavat yhä: On vain yksi Jumalan seurakunta, ja sen opeille ja ohjeille on oltava kuuliainen välttääkseen helvetin. Hoitokokousaikana painotettiin, että seurakuntaoppia on todella pidettävä totena. Jos vain salaa mielessäänkin jättää avoimeksi, voisiko muutoinkin pelastua, on jo eksynyt väärään oppiin ja henkeen eikä pelastu itse.

Hoitokokouksissa ja seurakuntapäivillä puitiin ihmisten elämää ja sieluntilaa – heitä syytettiin tai he syyttivät itseään synneistä ja vääristä hengistä. Jollekulle oli esimerkiksi kirkastunut, että hän on ollut 25 vuotta kososlaisessa hengessä. Parannuksentekijät jonottivat mikrofonille. Parannusta tehtiin varmuuden vuoksikin, sillä olihan toki parempi tehdään turhaan parannus kuin kuolla väärähenkisenä ja joutua ikuiseen vaivaan.

Ne, joiden elämä tai oppi poikkesi normista tai jotka arvostelivat hoitokokouksia, joutuivat hoidettavaksi. Jos hoidon jälkeenkään ei tehnyt parannusta, sidottiin. Kaikkien tuli pitää sidottuja epäuskoisina, kadotettuina. Heitä piti myös karttaa, sillä hehän saatoivat eksyttää muitakin. Ajateltiinpa hurskaasti, että eristäminen vetäisi heitä parannukseen.

Syksyllä 1978 hoitokokouksia ja seurakuntapäiviä oli erityisen paljon. Niinpä eräskin mies ja nainen joutuivat hoidettaviksi. He olivat naimisissa, ja heidän elämänsä oli monin tavoin hyvällä mallilla. Nainen oli ollut kuolla edellisenä vuonna raskausmyrkytykseen, mutta siitä oli selvitty. Heillä oli monta lasta, ei tosin lestadiolaisittain erityisen paljon. Hoitoa oli ollut ennenkin, mutta nyt se tiivistyi. Eräässä espoolaisessa omakotitalossa pidettiin hoitokokous. Olohuone oli täynnä alueen uskonveljiä ja –sisaria sekä Helsingin rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseniä, ja monet osallistuivat hoitamiseen.

Hoidettavia syytettiin tai epäiltiin kolmesta asiasta: He olivat kyseenalaistaneet eräiden tuttaviensa hoidon ja sitomisen. Heidän seurakuntaopissaan oli horjuvuutta, ”hempeyttä”. Ja erään sisaren mielestä heille syntyi liian harvoin lapsia.

Hoidettavat tekivät illan aikana tiliä seurakuntaopistaan. Ja vähän siitäkin toisestakin asiasta (*1). Tilitys ei tyydyttänyt seurakuntaa.
(*1) Saimme kuulla, että äidin terveyden vuoksi oli pidättäydytty joksikin aikaa sukupuolisuhteesta.

Kun oli keskusteltu muutama tunti, johtokunta meni toiseen huoneeseen neuvottelemaan. Sitten se palasi julistamaan päätöksen: Sidotaan. Puheenjohtaja muistutti, että ”te lapsetkaan ette nyt voi sanoa isälle ja äidille Jumalan rauhaa”.

Minä, 13-vuotias uskon sankari, Pavlik Morozovin kaltainen hurskas poika, asetuin seurakunnan puolelle. Voi olla, että olisin toiminut samoin, vaikka syytteenä olisi ollut kansanvihollisuus ja rangaistuksena teloitus. Menetin lapsuuteni kuin evakot Karjalan. Menetin vanhempani kuin Pavlik. (En sentään lmiantanut heitä.)

Sen jälkeen asia oli minulle 18 vuotta tabu. Vasta vuonna 1996 uskalsin kysyä mielessäni, menikö kaikki oikein.

Julkisuudessa oksennus tulee aina olemaan tabu. En siis voi maalata tähän mieleni kuvaa. Mutta sanonpahan että hyi saatana.

Toista kertaa en ole itkenyt. Sielu on kylmä.

/ 15.1.2015

1. Kabalevskin iltalaulu

Kolme vuotta sitten aloin valmistella tilitystä suhteestani uskontoon. Julkaisen tulokset näissä kirjoituksissa.

En täysin ymmärrä, miksi teen tätä. Minusta vain tuntuu, että näin on tehtävä ja että se kannattaa – tämä on minun yritykseni ymmärtää, mistä olen tullut ja kuka olen.

Kirjoitan siitä, mihin uskoin 15-vuotiaana ja mihin uskon nyt, ja tutkin vanhoillislestadiolaisuuden moraalista luonnetta ja normistoa. Osa havainnoistani voi sopia muihinkin uskontoihin, aatteisiin tai kulttuureihin.

Usko on olemassaolon ydintä, ja olemassaolo on enemmän kuin elämä – ja siksi uskoa on vaikea tutkia. Mieleni on paikoin kova kuin betoni ja paikoin rikki kuin rauniokumpu. Isken pienen palan kerrallaan, vaikka laiskottaa. Yhdistelen sirpaleita kuin arkeologi. Haastattelen. Lähestyn ydintä pääsemättä sinne. Liioittelen yksityiskohtia, tyylittelen, dramatisoin, jotta kokonaisuus avautuisi realistisena, tai edes aavistuksena.

Tätä kirjoittaessani loppu häämöttää, sillä luonnokset alkavat olla valmiina. Tuntuu hauraalta ja yksinäiseltä. Sielu vapisee.

Jotta voi tehdä työtä, on oltava voima. Minun oli vaikea löytää voimaa. Alku oli hankala, ja myöhemminkin on laiskottanut, uuvuttanut ja masentanut.

Minua auttoi Kabalevskin iltalaulu. Kirjoitin sen pari vuotta sitten työtiedoston alkuun, ja siitä se on tervehtinyt jatkaessani:

1. Saapuu jo yö, päättyvi työ. Metsään jo hiipivi hiljaisuus.
Kuulla nyt voin kuinka tuuli kuiskailee:
nuku jo. Hyv’ yötä sulle, hyv’ yötä sulle, hyv’ yötä sulle oi ystäväin.

2. Loistavi kuu, kultainen kuu, pilvet sen hohteessa leijaelee.
Kuulla nyt voin kuinka tuuli kuiskailee:
nuku jo. Hyv’ yötä sulle, hyv’ yötä sulle, hyv’ yötä sulle oi ystäväin.

Sanat: Viktor Viktorov, kuuntele venäjäksi. Suom: Erkki Pohjola. Suosittelen Tapiolan kuoron suomenkielistä levytystä 

Kabalevskin iltalauluun kiteytyy jotakin, joka oli lapsuudessani kaunista.

Kun laulu valitsi itsensä, en vielä tiennyt, että venäjäksi se viittaa Krimillä sijaitsevaan Artek-pioneerileiriin. Siellä lapset laulavat lämpimässä illassa, tykkäävät toisistaan ja haaveilevat onnesta. Samaan aikaan Neuvostoliitto riistää, kiduttaa, tappaa ja henkisesti tuhoaa kansalaisiaan ja alistamiaan kansoja.

Kabalevskin iltalaulu olkoon merkkinä: Maailmassa on ymmärtämistä. Lapset ymmärtävät toisiaan. Yllättävät ihmiset ymmärtävät salaa toisiaan. Meidän luojamme on suuri eikä hän katso ihmisen muotoa.

Ilman Kabalevskin iltalaulun kaltaista hentoa laulua, ilman rajat ylittävää ajatusta Neuvostoliiton lapsista, ja ilman tällaista falskahtavaa paatosta, jolla nyt kirjoitan, en olisi saanut tätä työtä tehdyksi – en olisi uskaltanut olla minä. Joten ennen kuin aloitan, sanon: Kiitos teille Erkki Pohjola, Kabalevski ja Neuvostoliiton lapset!

/15.1.2015

Lapsuuteni uskonto

Julkaisen lähipäivinä 11 blogikirjoitusta suhteestani uskontoon, erityisesti vanhoillislestadiolaisuuteen.

Tarkoitan kirjoitukset kenen tahansa aikuisen luettaviksi. Linkkiä saa jakaa. Pyydän kuitenkin malttia ja harkintaa yksityiskohtien lainaamisessa kahdesta syystä:

  • 1. Tavoittelen rohkeutta ja arvokkuutta. Toivon siis, etten tuota pelkoa ja häpeää toisten elämään.
  • 2. Haluan ajatella ja tuntea itse, ja kannustan muita samaan. On tarkoituksenvastaista, jos joku lainaa ajatuksiani ajattelematta itse.

Arvostelen vanhoillislestadiolaisuutta, koska tunnen sen. Jotkut havaintoni voivat sopia muihinkin kulttuureihin, aatteisiin ja uskontoihin, olipa niillä vähemmistö- ja enemmistöasema.

Sisällysluettelo:

  1. Kabalevskin iltalaulu
  2. Hoitokokoukset ja vanhoillislestadiolainen oppi
  3. Uskonnon malli
  4. Ihmisen unelma ja Jumalan hyvyys
  5. Vanhoillislestadiolaisuuden normisto 1980
  6. Vanhoillislestadiolaisuuden moraalinen luonne
  7. Alikersantti Lehdon kuolema
  8. Kaikkein pyhin
  9. Kohti unelmaa – haaste vanhoillislestadiolaisuudelle
  10. Satu sudesta, joka oli kadottanut sielunsa
  11. Rukous

/14.1.2015

Ilo

Olen ajatellut iloa: mistä sitä saa, ja onko se aina samanlaista.

Hiljaista iloa on tunturissa, ja sen veljessä autiomaassa. Laulu kertoo hiljaisesta ilosta:

Ha-midbar medaber המדבר מדבר
Omer lekha lihjot sameach אומר לך להיות שמח
Mazkir lekha she-ha-kol poreach מזכיר לך שהכל פורח
etslekha ba-lev אצלך בלב
(Sharon Maor and Taula band;
kuuntele)

Erämaa juttelee:
voit olla aina iloisena,
kun muistat vain että kaikki kukkii
sydämessäsi.

Mutta mistä tulee vapautunutta iloa, sellaista joka saa hykertelemään ja vatsan kipeäksi? Kumma kyllä, saan sitä pyhäinhäväistyksistä: siitä, kun sanotaan tai tehdään tai ollaan läsnä sopimattomalla tavalla jossakin pyhässä ja pönötyksentäyteisessä tilanteessa, ja vieläpä tahallaan, mutta huumorimielellä. Pyhien kuvien ja pyhän retoriikan karnevalisointi on kuin naudan kevätilo: se on iloa siitä, kun tunkkaisen navetan jälkeen tuoksuu tuore ruoho. Vapautunutta iloa voi olla vain vapaudessa. /26.10.2012

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi