9. Kohti unelmaa – haaste vanhoillis-lestadiolaisuudelle
Johdanto
”Oi ihana aika ja ihmeitten maa,
kun valkeita ruusuja nousee.” / SL 50
On aika käydä kohti unelmaa, kohti valoa, ja syödä hyvää hengellistä ruokaa. Tässä luvussa kerron, mihin uskon nyt. Kerron myös, mitä muuttaisin vanhoillislestadiolaisuudessa. Ehdotan mahdollisimman pientä muutosta, mutta isohan se on. Perustelen muutosehdotustani vanhoillislestadiolaisuuden todellisuudella sekä kristinuskon ytimen radikaalilla tulkinnalla.
Lampaat syövät tuoretta ruohoa – ne eivät syö entisten lampaiden lantaa.
Jumalan lastenkaan ei pitäisi syödä edeltäjiensä märehtimiä oppeja ja elämäntapaohjeita. Heidän pitäisi syödä olemassaolon ruohoa, Jumalan hyvyyttä, ja märehtiä itse. Uskonnon normisto on hyvää lannoitetta, ei muuta.
Uskontunnustus
Uskon, että
- Kaikki vauvat ovat Jumalan lapsia.
- Uskossa ei ole tärkeintä, että se on oikea, vaan että se on tosi (*1). Jumala ei halua uskottelua.
- Jumalassa ei ole tärkeintä, että hän on olemassa, vaan että hän on hyvä. Jos Jumala ei ole hyvä, minä en halua taivaaseen.
- Traditiolla on äänioikeus mutta ei veto-oikeutta. (*2)
- Jokaiselle ihmiselle on periaatteessa vain yksi oikea oma tie, mutta emme useinkaan tiedä mikä se on eikä sitä voi yleispätevästi määrittää – sitä on etsittävä.
- Ihminen joutuu tilille kielletyistä hedelmistä, joita on maistanut, ja sallituista hedelmistä, joita ei ole maistanut (*3).
- Ihmiskunnan tavoitteena on aito ja tasa-arvoinen olemassaolo, hyvinvointi ja onni. Menetelmiä ovat välineiden, tiedon, ruumiin ja sielun kehittäminen.
- Riittää, vaikka emme vielä ole täydellisiä.
*1: Ilkka Remes: ”Karjalan lunnaat”, luku 29; Kierkegaard: ”Päättävä epätieteellinen jäkikirjoitus” kokonaisuudessaan.
*2: ”Tradition has a vote but not a veto” – Mordechai Kaplanin määritelmä rekonstruktionistisen juutalaisuuden suhteesta uskonnon traditioon, katso esimerkiksi http://www.jewishrecon.org/resource/reconstructionist-judaism-you.
*3: Kehotus maistaa hedelmiä on Talmudista – esim lainaus http://www.aish.com/h/15sh/ho/48965616.html: ”In the Talmud, Rabbi Abbun said: In the next world, a person will be judged for all the fine fruit that he saw but did not eat”. En ole tarkistanut alkuperäislähdettä. En tiedä, onko Talmudin kehotus merkitykseltään pelkästään konkreettinen vai myös vertauskuvallinen.
Haaste vanhoillislestadiolaisuudelle
Kun esitän haasteen vanhoillislestadiolaisuudelle, painotan, että jätän tietoisesti esittämättä vastaavan haasteen muille uskonnollisille ryhmille ja kulttuureille. En siis tarkoita, että vain vanhoillislestadiolaisuudessa olisi korjattavaa.
En myöskään usko ehdotukseni olevan virheetön.
Mielestäni vanhoillislestadiolaisuudessa on paljon hyvää ja vahvaa eetosta, joka perustuu unelmaan hyvästä Jumalasta. Vanhoillislestadiolaiset ovat valmiit asettumaan hyvän puolelle, vaikka se vaatisi uhrauksia. Jos tällaisen eetoksen, uskon, saisi suunnatuksi oikein, se siirtäisi vuoria.
En ihmettelisi, vaikka uhrautuva etiikka olisi jotakin, jonka ihmiset tunnistavat jopa psykokemiallisesti. Ehkä meillä on kyky aistia, että nämä ihmiset ovat tosissaan ja että he katsovat kauas, ikuisuuteenkin asti. Ehkä sellaisen eetoksen tunnistaminen on ollut tärkeää ihmiskunnan eri vaiheissa, kun on lähdetty siirtolaisiksi peruuttamattoman matkan päähän, tai on metsästetty tai sodittu. Ehkä ihminen tunnistaa tämän eetoksen, ja se miellyttää ainakin joitakuita ja ainakin joskus. Mutta vahva eetos voidaan suunnata väärin – siitä on historiassa esimerkkejä.
Vanhoillislestadiolaisuuden eetos suuntautuu puoliksi oikein mutta puoliksi väärin. Se suuntautuu oikein esimerkiksi raittiiseen vapaa-ajan viettoon sekä yhteiskunnallisia luokkaeroja kaventavaan yhteisöllisyyteen. Se suuntautuu hyvään, tavalliseen, kohtuulliseen arkeen. Se suuntautuu syviin vesiin lauluissa, joista monet antavat tilaa ihmisen perustavimpien kysymysten mietiskelylle yksin ja yhdessä. Se suuntautuu päin mäntyä ja pakkomielteisesti helvettioppiin ja lisääntymiseen. Vanhoillislestadiolaiset käyttävät valtavasti henkistä energiaa helvettiopin ja perhesuunnittelukiellon uskomiseen ja toteuttamiseen: Miten hallita mielessään se, että niin monet ihmiset, läheiset tai kaukaiset, joutuvat ikuiseen helvetin vaivaan? Miten hallita mielessään se, että perheen koon rajoittaminen, edes hienovaraisesti, on tottelemattomuuden synti, joka johtaa ennen pitkää pois elävästä uskosta? Nämä kysymykset täyttävät usein uskovaisten mielet, ja saarnoissakin niistä kipuillaan.
Minusta tuntuu, että vanhoillislestadiolaiset kiinnittävät aivan oikein huomiota vahvaan eetokseensa sekä niihin asioihin, joissa se suuntautuu oikein. Ne asiat, joissa se suuntautuu väärin ja jotka sen tähden vaivaavat heidän järkeään ja omaatuntoaan, he selittävät uskoa koetteleviksi epäilyksiksi. He vertaavat eetostaan valtakulttuurin eetokseen, joka on enemmän (ei toki kokonaan) suuntautunut lyhytjänteisempiin tavoitteisiin. Näissä tunnelmissa – ja tietenkin uskonnollisesti perusteltuna – vanhoillislestadiolaiset hyväksyvät helvettiopin ja perhesuunnittelukiellon uskonsa sisältöön ja kilvoittelevat niiden uskomisessa ja toteuttamisessa. Halutaan pitää kiinni eetoksen vahvuudesta, mutta ei uskalleta suunnata sitä terveemmin niissä asioissa, joissa se nyt suuntautuu vahingollisesti.
Eetoksen puoliksi väärä suuntautuminen ei johdu inhimillisestä heikkoudesta. Eetoksen väärä suuntautuminen on ohjelmallista ja johtuu liikkeen normistosta, jota vahvistetaan saarnoissa ja keskusteluissa.
Tekee mieli mukailla ilmestyskirjaa: Minä tiedän tämän liikkeen eetoksen – se on vahva ja siinä on paljon oikeaa. Mutta minulla on jotakin sitä vastaan: Että siihen on sekoitettu helvettioppi ja perhesuunnittelukielto, jotka saavat Jumalan näyttämään hirviöltä.
Ja tekee mieli mukailla kepeästi Paavaliakin: Minulla on kipu sydämessäni minun veljieni vanhoillislestadiolaisten tähden. Sillä heillä on kiivautta Jumalan puoleen, mutta ei taidon jälkeen. Sillä he eivät ole Jumalan hyvyyteen pohjautuvalle ihmisen moraaliselle unelmalle kuuliaisia vaan haluavat normistoaan vahvistaa.
Toivon, että tulevaisuuden vanhoillislestadiolaisuudessa
- Luotetaan, että Jumala on meitä varten emmekä me Jumalaa varten.
- Luovutaan helvettiopista ja perhesuunnittelukiellosta – ne tekevät Jumalasta hirviön.
- Luovutaan monista vähäisemmistä kielloista ja opeista, esimerkiksi homosuhde- ja naispappeuskielloista.
- Hyväksytään joukkoon myös ateistit – hyväksytäänhän vauvatkin vaikka heillä ei ole uskontoa.
- Ei vaadita konkreettiseen Kristukseen tai Kristuksen ”nimeen” uskomista autuuden ehtona, vaan painotetaan abstraktia Jumalan karitsaa joka ottaa pois maailman synnin.
- Säilytetään alkoholiton kulttuuri. Se on alkoholin haittavaikutuksista kärsivässä Suomessa merkittävä saavutus.
- Järjetetään suviseuroja ja muita yhteisöllisiä festareita.
- Hyväksytään, että normisto on parhaimmillaankin hapuilua. Siispä oppia ja oikeaa elämäntapaa etsitään, ei lopullisteta – tai vaihtoehtoisesti ei pidetä normistoa ehdottomana totuutena vaan annetaan sille mystisempi merkitys. Rippikoululaisille opetetaan, että tällaisia normeja tässä liikkeessä ja sen edeltäjissä on tähän asti ollut, mutta ajatelkaa hyvät ihmiset itse ja etsikää oikeaa tietä.
Valitettavasti se, minkä haluaisin muuttaa vanhoillislestadiolaisuudessa, on muodollisesti iso asia: Kristinopin merkitys pitäisi tulkita uudelleen, ja pitäisi hylätä perhesuunnittelukielto. Perustelen asiaa vanhoillislestadiolaisuuden todellisuudella ja kristinuskon ytimen radikaalilla tulkinnalla.
Perustelu vanhoillislestadiolaisuuden todellisuudella: Vaikka ehdottamani muutos olisi muodollisesti iso, se ei olisi sosiaalisesti niin iso. Sillä eikö olekin paljon vahhoillislestadiolaisia, jotka eivät aktiivisesti ajattele helvettiä ja jotka eivät usko perhesuunnittelukieltoon ehdottomana? Eikö Jeesus olekin monille abstraktio, ei niinkään konkreettinen Jeesus Nasaretilainen? Eivätkö muutkin kristinuskon opit ole monille aika kaukaisia, arkeen vaikuttamattomia? Ehdotukseni ei ole vanhoillislestadiolaisuuden todellisuudesta yhtä kaukana kuin sen muodollisesta normistosta. Liikkeen vahva eetos ja myönteiset asiat on mahdollista säilyttää, ainakin osittain. Ne voidaan suunnata maailmanparantamiseen. Jos ne suunnataan siihen ja säilytetään sama uhrivalmius kuin nyt, tulokset eivät voi olla olematta merkittäviä.
Perustelu kristinuskon ytimen radikaalilla tulkinnalla: Kristuksen kuolema ja ylösnousemus ovat kristinuskon ydintä, eikö totta? Kristinuskon mukaan Kristuksen – joka on tie, totuus ja elämä – oli kuoltava jotta hän ei jäisi hedelmättömäksi. Pietari ei olisi halunnut Kristuksen kuolevan, mutta hän oli väärässä. Jos uskonnon substanssin – varsinaisen olemuksen – on kuoltava, kuinka paljoa enemmän tuota substanssia kuvaavien oppien on kuoltava, jotta ne eivät jäisi hedelmättömiksi? Sillä eikö Kristus olekin suurempi kuin oppi Kristuksesta, ja eikö asia ole yleensäkin suurempi kuin sitä koskeva oppi? Jos siis Kristuksen piti antaa kuolla, kuinka paljoa enemmän Kristusta koskevien oppien pitää antaa kuolla? Ja jos Kristusta koskevien oppien pitää antaa kuolla, kuinka paljoa enemmän muiden oppien pitää antaa kuolla? Kun oppien annetaan kuolla, syntyy uutta, joka on parempaa kuin se joka kuoli, niin kuin ylösnousemuksessa syntyy parempaa kuin se mikä kuoli.
Ylläesitetty kristinuskon ytimen tulkinta menee mielestäni kristinuskon juurille – se on siis sananmukaisesti radikaali (radix = juuri).
Tiedän, että toiveeni tuskin toteutuu, ja ymmärrän, että näin suuren muutoksen ehdottaminen on tavallaan kohtuutonta, vaikka minulla onkin mielestäni hyvät perusteet. Jos kyse ei olisi uskonnosta, voisin ehkä tehdä realistisemman ehdotuksen – en tosin ole siitä varma, sillä minulla on muutenkin taipumus ehdottaa asioita niiden sisäisen logiikan enemmän kuin poliittisen realismin näkökulmasta. Mutta varsinkin uskonnossa on kyse olemassaolosta ja unelmasta, Jumalan valtakunnasta sanan ihanteellisessa merkityksessä. Ja siksi juuri siinä on oltava valmis mielenmuutokseen, vaikka se merkitsisi uskonnon keskeisinä pidettyjen normien hylkäämistä.
Tämän kirjoitettuani tunnen olevani yksin. Mutta tunnen olevani olemassa. Olemassaolo on kuitenkin haurasta, sillä se ei ole lopulta omissa käsissä.
/16.1.2015
Kohdassa tulevaisuuden vanhoillislestadiolaisuudessa 4 ja 5 on ristiriitaisuutta. Ateistit toki voivat osallistua toimintaan, mutta epäilen heidän mielenkiintoa toimintaa kohtaan – ainakaan rakentavassa mielessä. Kohta 5; Miksi kieltää historiallinen Jeesus, koska siitä on niin paljon dokumentteja.- Mikä on Pyhän Hengen osuus näissä kuvioissa?
hyvin samanlaisia ajatuksia olen käynyt läpi viime aikoina. on tuntenut tarvetta luopua muotoon katsomisesta, jotta voisin nähdä olennaisen. olen siis antanut muodon mennä, ja annan edelleen niin paljon kuin voin. olen lähtenyt pois meluisasta paikasta, ja kuljen kohti hiljaisuutta.
Ei vl-usko muuksi muutu, ehdotuksesi löytyy nykyään Suomen kirkosta.
Joidenkin kirkon nykyisten liberaalien aatteiden mukaan erosin kirkosta.
Pitäisi keksiä eri nimi. Eli, kuten minä, tiukkapipot, äärikonservatiivinen siipi, vanhoillislestadiolaiset, sitten he, jotka uskovat eri tavalla- ateistit mukaan lukien. Ei kai mikään estä ketään kulkemaan suvareissa, seuroissa, järjestämässä festareita, jne.
Pääasia, ettei ole kaksinaismoralisti.