Hyvää vuotta 2012
Blogissani on taas muutaman kuukauden tauko. Jatkan, kun saan asioita kehitellyksi seuraavaa näytöstä varten. / 2.1.2012
Joulutarina
Joulupukki seisoi Korvatunturin huipulla. Hän katseli revontulia, tähtiä, ja välillä alas laaksoon, jossa Korvatunturin suuri hirsinen talo oli. Siellä kaikki tontut varmaankin nukkuivat sikeästi. Oli tapaninyö.
Vaikka oli sydäntalvi ja kaikki hyttyset olivat munina lammissa, joulupukista tuntui kuin jokin olisi inissyt hänen lähellään. Häntä ärsytti oma olemassaolonsa. Toisaalta yö oli mitä ihanin.
Pukki muisteli nuoruuttaan: Hän ei ollut uskaltanut seurata sydämensä ääntä, ennen kuin oli liian myöhäistä, tavallaan. Ehkei se ollut hänen vikansa; hän vain ei ollut kyennyt parempaan. Niin siinä oli käynyt.
Tavallaan. Pukkia vähän hymyilytti. Missähän vaiheessa hän oli tajunnut, miten käy ihmisille, jotka eivät osaa elää: Heistä tulee lähes kuolemattomia. Rangaistukseksi talenttinsa hautaamisesta he joutuvat paradoksaalisesti elämään aina vaan. Edes kuolema ei armahda heitä ja heidän yksinäisyyttään.
Pukki havahtui katselemaan revontulia, jotka hohtivat kuin enkelit. Enkeleitä pukki ei oikein ymmärtänyt, vaikka idea olikin sympaattinen. Pukki ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt myöskään joulua. Miten iloita seimen lapsen syntymästä, kun oma olemassaolokin oli vähän niin ja näin?
Hän muisteli edelleen nuoruuttaan. Hän oli ollut jyrkkä uskossaan, ja hän oli ollut mukana Jerusalemin valtauksessakin vuonna 1099. Myöhemmin häntä kadutti ja ihmetytti, miten hän olikin ottanut ristiretkiaatteen niin tosissaan. Toisaalta, hän ajatteli, se kokemus oli antanut hänelle rokotuksen fanaattisuutta vastaan. Hän mietti, että fanaattisuutta vastaan auttaisi parhaiten nauru, mutta se vaatisi tietoisuutta. Hänhän se oli keksinyt Dantellekin ehdottaa, että kirjoitettaisiin niin absurdi runo helvetistä, että sitä ei voisi nauramatta lukea. Harmi vain, että olikin käynyt paljolti päinvastoin: Danten kuvauksista oli tullut monille virallinen käsitys. Entistä varmemmin moni ajatteli, että oli välttämätöntä uskoa ikuiseen kidutukseen, jotta sinne ei joutuisi itse. Miten vaikeata onkaan ennakoida ihmisten reaktioita.
Pukki oli ehtinyt opiskella montakin ammattia, mutta puu- ja metallisepän taidoista oli lopulta ollut ratkaisevin hyöty. Siltä pohjaltahan hän oli aikoinaan perustanut sittemmin kuuluisaksi tulleen pajansa. Leonardo da Vinci oli muuten ollut hyvä tyyppi, edellä aikaansa. Monia Leonardon ideoita oli pukki myöhemmin soveltanut pajassaan, kun tekniikka sen salli. Mestaritontullakin oli tapana silloin tällöin kysäistä, olisiko mitään hyvää Leonardon ideaa jemmassa.
Pukki oli vaurastunut 1600-luvulla Hollannin tulpaanikuplassa. Hän sattui perustamaan sipuliviljelmän sopivana hetkenä, ja kun sipulien hinnat samaan aikaan nousivat, hän sai 100-kertaisen tuoton yhdessä vuodessa. Hän sijoitti rahat huolellisesti, ja hänen varansa enemmän kuin 50000-kertaistuivat 280 vuodessa, niin että ensimmäisen maailmansodan päättyessä hänellä oli jo 50 miljardia euroa vastaava omaisuus. Silloin hän päätti muuttaa pajansa lasten lahjapajaksi, joka toimisi valtavan omaisuuden tuotoilla. Tosin tuotot eivät valitettavasti aivan riittäneet siihen, että kaikille maailman lapsille olisi voitu joka vuosi antaa lahja, varsinkin, kun ihmisiä oli tullut niin paljon lisää ja vaatimustaso oli samaan aikaan noussut.
Samoihin aikoihin hän oli etsinyt pajalleen rauhallista paikkaa ja tykästynyt lopulta Suomen syrjäseudulla sijaitsevaan Korvatunturiin.
Tonttujen olemassaolosta pukki oli saanut vihiä jo keskiajalla. Tontut olivatkin yksi syy miksi hän valitsi Pohjolan syrjäseudut pajansa paikaksi. Pukki rekrytoi vähitellen yhä enemmän tonttuja, joiden elämä kaupungistuvassa maailmassa alkoi käydä ahtaaksi.
Pukki mietti, että monilla ihmisillä oli hänestä väärä kuva. Ihmiset eivät ajatelleet, miksi hän lahjoja jakoi: siksipä vain, jottei elämä olisi ihan niin ahdistavaa, yksinäistä ja tarkoituksetonta. Joulu sai hänet hetkeksi unohtamaan itsensä, kun lahjavalmistelut veivät kaiken ajan. Sitä paitsi, joulun alla hän saattoi mennä kävelemään johonkin isoon kaupunkiin – siellähän oli valepukkeja liikkeellä, joten häneen ei kiinnitetty huomiota. Mutta muulloin hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi, varsinkin aina joulun jälkeen.
Huvittavaa, että ihmiset olivat keksineet jopa legendan ”pukin muorista”, ikään kuin joku voisi häntä oikeasti rakastaa.
Joulupukki katseli vielä kaikessa rauhassa kuuta, tähtiä ja revontulia, ja siinä yksin seistessään – ilman ystäviä, tulevaisuutta ja toivoa – hänestä tuntui että hän ei kuitenkaan ollut aivan yksin. Niin kuin ei Aabrahamkaan ollut aivan yksin tähtiä laskiessaan.
Sitten pukkia alkoi ärsyttää oma tyytyväisyytensä, niin että tuli ihan vilu. Hän lähti laskeutumaan. Häntä puistatti, mutta hän hallitsi itsensä, kun ei muutakaan voinut. / 25.12.2011
Adon olam
Maailman Herra oli kuningas
jo ennen kuin kaikki luotiin,
ja kun kaikki oli tullut luoduksi,
häntä alettiin kutsua kuninkaaksi.
Ja kaiken jälkeen
hän on yksinään kuningas –
Hän oli, ja hän on
ja hän on oleva kunniassa. (Kuuntele)
—
Hänen käteensä annan henkeni,
kun nukun tai valvon,
ja myös ruumiini.
Jumala on kanssani, enkä pelkää.
Adon Olam asher malakh אדון עולם אשר מלך
beterem kol jetsir nivra בטרם כל יציר נברא
le’et na’asa beheftso kol לעת נעשה בחפצו כל
azai melekh shemo nikra. אזי מלך שמו נקרא
Veaharei kikhlot hakol ואחרי ככלות הכל
levado jimlokh nora לבדו ימלוך נורא
vehu haja vehu hove והוא היה והוא הווה
vehu jihje betif’ara. והוא יהיה בתפארה
—
Bejado afkid ruhi בידו אפקיד רוחי
be’et ishan ve’a’ira בעת אישן ואעירה
ve’im ruhi gvijati ועם רוחי גווייתי
adonai li, velo ira. אדוני לי ולא אירא
Tämä juutalainen rukous tuntuu vievän minut jonkin asian ytimeen, josta en kuitenkaan oikein saa selkoa.
Mieleeni tulee, että Jumala taitaa olla yksinäinen. Ja minun puolestani saa ollakin – oikeastaan toivon sitä.
Jumala, joka ei siedä yksinäisyyttä, mitä ilmeisimmin tarvitsee ihmisiä johonkin. Sellainen Jumala käyttäisi ylemmyyttään, suurempaa voimaansa ja tietoaan ja ihmisten kokemattomuutta omiin tarkoituksiinsa, ja vieläpä siten, että ihmiset ensin luulisivat saavansa Jumalalta jotakin, kunnes totuus alkaisi paljastua.
Jotta Jumala voisi olla hyvä, hänen on oltava yksinäinen, ja kestettävä se. Jos Jumala ei kestä yksinäisyyttään, jokainen ihminen tulee Jumalan hyväksikäyttämäksi. Se olisi liian paha kokemus kerrottavaksi, ja niin ihminen jäisi yksin. Jos Jumala kestää yksinäisyytensä, ihmiset voivat kohdata toisensa.
Mutta mistä puhutaan kun puhutaan Jumalasta? Onko Jumala olemassa?
Minusta parempi kysymys on: Millaista on lupa pitää Jumalana?
Ei mitään sellaista, joka ahdistaa, ei mitään, mitä voi kuvitella, ei mitään, ihmismäistä, onneksi. Jumala ei ole isä, eikä äiti. Jumala ei ole kuningas, ei Herra, eikä sotajoukkojen johtaja. Jumala ei ole paimen, pomo, eikä valmentaja. Aina jos alkaa ahdistaa, Jumala ei ole sellainen.
Tämä on rukous: Jumala, jos olet ahdistava, pysy kaukana minusta.
Jumala pakenee määritelmiä. Jos uskoo konkreettiseen Jumalaan, on epäjumalanpalvelija. Jumala ja Jumalan idea taitavatkin olla sama asia.
- Muuten, kristinuskon peruskertomus alleviivaa samaa asiaa: Uskolla ei saa olla pysyvää konkreettista kohdetta. Aina uudelleen on annettava nisunjyvän kuolla, luottaen ylösnousemukseen, ja on annettava puun katketa luottaen, että kannosta puhkeaa vesa.
Jumala pakenee, niin kuin irrationaaliluvut pakenevat. Voi löytyä tarkempi likiarvo, mutta ei löydy lopullista. Tämä on ihanaa. Jumalan sijaan pitäisi kai etsiä enemmänkin Jumalan valtakuntaa.
Ajattelen, että Jumalan valtakunnastakin löytyy vain likiarvoja. Jumalan valtakuntaa on etsittävä niin kuin kissa kiertää kuumaa puuroa. (Muuten: syövätkö kissat tosiaan puuroa – eikö kissa ole lihansyöjä?) Jumalan valtakunta annetaan niille, jotka tekevät sen hedelmiä. Minusta tuntuu, että Jumalan valtakuntaan täytyy kuulua teologinen minimalismi eli pidättyminen lopullisiksi tarkoitetuista uskontunnustuksista. Minimalismista seuraa olemassaolon vapaus, joka on ilosanoman ydin.
Vähän iloisempi versio Adon Olamista. /14.12.2011
Mä vartiossa seison
Ma vartiossa seison, nyt yössä yksinäin,
On seuranain vain taivaan tähti kirkas.
Ja usein ajatukset on mulla samat näin,
Oi taivaan tähti sama on sun virkas. (Kuuntele)
(1942, Sävel: Lassi Utsjoki, Sanat: Elli Tuomisto)
Sukupolvi voi olla yksinäinen. Tapasin Amerikassa ihmisiä, jotka olivat lähteneet tai joiden vanhemmat tai esivanhemmat olivat lähteneet. Lähteneet valtameren taakse mukanaan yksi matkalaukku. Ei yhtäkään asiaa, joka olisi konkreettisesti muistuttanut siitä seudusta, josta lähdettiin.
Lievemmin samaa kokivat ne suomalaiset, jotka muuttivat sodan jälkeisinä vuosikymmeninä maaseudulta kaupunkeihin, ja pikkukaupungeista isompiin, ja yhtenäiskulttuurista moniarvoiseen yhteiskuntaan. Se lienee ollut monelle vaikeaa.
Sukupolvella voi olla ratkaisevia kokemuksia, joita ei voi jakaa edellisen tai seuraavan sukupolven kanssa. Siirtolaisuus ja pakolaisuus on sellainen. Sodassa rintamalla olo on sellainen.
Uskonnollisten yhteisöjen kriisit ovat usein sellaisia varsinkin lapsille. Heillä ei ole taustaa, johon suhteuttaa ympärillä tuntuvaa ahdistusta.
Kaikilla ei ole sukupolvikokemusta, kuulumista samanikäisten seuraan. Sekin voi olla puute.
Joskus ilmiö koskettaa eri-ikäisiä ihmisiä yhtä aikaa. Yhteisöllisten traumojen läpikäyminen tabuvaiheen jälkeen voi läpäistä koko yhteisön.
Kuuntele Veteraanin iltahuuto. /5.12.2011
Yksinäinen kaupunki
Jerusalem on kaupunki autiomaan ja hedelmällisen maan rajalla. Se on ylhäällä, lähes kilometrin korkeudessa.
Jerusalem on juutalaisen uskonnon keskus. Raamatussa on peräti kahdessa paikassa sanat: ”Siionista lähtee laki, Jerusalemista Herran sana” (Jes 2:3, Miika 4:2). Paikka on ollut niin tärkeä, että se on alkanut elää niin sanotusti omaa elämäänsä. Jos Jerusalem tyhjennetään väen paljoudesta, se on yksinäinen (Nettiraamattu: Valitusvirret 1). Jerusalem on hävitetty monta kertaa, mutta sen idea elää. Idea on ollut niin vahva, että kaksi muutakin uskontoa ammentaa siitä. Suosittelen munkki Serafimin kirjaa ”Kultainen Jerusalem”.
Jerusalem lännestä
/3.12.2011
Kommt, ihr Töchter, helft mir klagen…
Huhtikuu: Jäätä, mustaa lunta,
viileää turkoosia valoa,
hiekoitussoraa asfaltilla, vielä ei muuta, mutta ihanaa.
Mustarastas jakaa keveyden, sen että on jo mielessä juhannus
mutta parempi kuin juhannus,
kaikki mitä toivoo eikä mihinkään ole vielä pettynyt.
Matteus-passiota kuunnellaan usein huhtikuussa: Kommt ihr Töchter, helft mir klagen… O Lamm Gottes unschuldig…. O Mensch bewein dein Sünde gross… . Aika rankkaakin musaa, lapselle ehkä liiankin rankkaa, aikuiselle hyvää peilausta, kun ei ota kaikkea niin raskaasti. Kuunneltiin sitä yötä myöten viltteihin kääriytyneinä, tekstiä, musiikkia ja kommentaaria seuraten.
Vieläkin huhtikuussa, pääsiäishiihtoviikolla Lapissa kavereiden kanssa, sitä kuunnellaan. Mutta sitä kuunnellessa minua vaivaa nykyään ajatus, joka ei oikeastaan kuulu asiaan. Se liittyy Passion ”toisiin”, eli juutalaisiin.
Juutalaiset elivät läpi keskiajan Euroopassa toisen luokan kansalaisina. He eivät omantunnon syistä voineet suostua kristinuskoon, uskoa että Jeesus oli Messias, vaikka se olisi ehkä ollut ympäristön paineet huomioiden helpompaa. He olivat kansana yksin, muiden tunnustaessa kristinuskoa.
Olivatko juutalaiset itse valinneet osansa, roolinsa, tehtävänsä maailmanhistoriassa?
Entä voiko yksilö valita osansa, roolinsa, tehtävänsä?
Miksi Aabraham lähti? Miksi Mooses suostui? Miksi Elia haastoi Baalin profeetat?
Ja toisaalta: Miksi ensimmäiset kristityt olivat niin rohkeita?
Jos ei suostu tehtäväänsä vaan pakenee, menettää vapautensa ja hukkuu, niin kuin profeetta Joona valaan vatsaan. Jos suostuu tehtäväänsä, säilyttää vapautensa, mutta voi joutua hyvin yksinäiselle paikalle.
Kyse on eksistentiaalisesta vapaudesta, omantunnon vapaudesta.
Eksistentiaalinen yksinäisyys, omantunnon yksinäisyys on sitä, että kysyy tai joutuu kysymään eri kysymyksiä kuin muut, ja että kysymykset eivät tule kuulluiksi, tunnustetuiksi.
Jääkö vapaudenkaipuinen aina yksin, niin kuin suomalaiset talvisodassa? Olisiko ollut ”eurooppalaisempaa”, jos ei olisi sodittu vaan olisi annettu periksi ylivoiman edessä? Tai jääkö vapaudenkaipuinen jopa linjojen väliin niin että joutuu sotimaan kaikkia vastaan? Miten linjojen välissä kestää, ellei ole Tex Willer?
Kemijoki Rovaniemellä huhtikuussa 2009
/1.12.2011
O tysta ensamhet
O tysta ensamhet,
var skall jag nöjen finna?
Bland sorg som ingen vet
skall mina dar förrinna.
En börda tung som sten
mig möter vart jag går.
Bland tusen finns knappt en,
som kärlek rätt förstår.
(Sanat: Olof von Dalin, Sävel: Visa från Utanmyra)
Ajatukseni on Ruotsissa – sieltä tulee jotakin hyvää: Tuo ”Visa från Utanmyra” on hieno. Toinen hieno on ”Gammal fäbodspsalm från Dalarna”.
Noihin lauluihin liittyy minun mielikuvissani klassinen juttu rikkaan ja köyhän rakkaudesta. Ja siitä miten rakkaus estetään. Kansanlauluissa tyttö ja poika tietenkin hukuttautuvat yhdessä metsälampeen tai jotain.
Tulee kyllä mieleen, että onkohan tuo hukuttautuminen antikliimaksi. Olisiko sankarillisempaa elää koko elämä ja ikävöidä?
Rakkauden ja rikkauden sijaan kyse voisi olla myös rakkaudesta ja ideologiasta. Siitä, että ihastuu ihmiseen, jonka ideologiaa, uskontoa tai elämäntapaa ei jaa tai ei hyväksy.
Tai että käy niin kuin kuvittelen käyneen Aabrahamille ja Saaralle: He eivät saaneet rauhaa siinä uskonnossa, johon olivat kasvaneet. Heillä meni kauan löytää kestävä pohja, ja siksi he löysivät toisensa liian myöhään.
Mutta hei, miten karjamajat liittyvät tähän? No: Ehkä alkuperäinen säveltäjä on nuori poika tai tyttö, joka on jäänyt yksin. Hän viettää kesän karjaa paimentamassa Taalainmaan vaaramaisemissa, ja siellä on aikaa ajatella. Jostakin tulee mieleen sävelmä. Hänellä ei ole ketään säestämässä, komppaamassa. Hänellä ei ole sointuja. Mutta hän kuvittelee ne, ja hän kuvittelee ne aina uudestaan, vaikka se tekee kipeää.
Tästä ajatus vierähtääkin aikaan ja ikuisuuteen: ”Vielä vähän viipykäämme” on laulu, jonka kielikuvat voivat pienellä tulkinnalla kolahtaa jopa ateistiin – vaikkapa yksinäisyyden hetkellä, kun maailma tuntuu vieraalta. Laulu on tarpeeksi vertauskuvallinen jotta se ei aiheuta ainakaan minulle analyyttistä, tunnustuksellista päänkiristystä. Jämsän opiston kuoron esityksessä on oikea lestadiolainen saundi, samalla haikea ja valoisa. /26.11.2011
Ramus virens olivarum
Ramus virens olivarum
per columbam panditur.
Binum genus animarum
arca Noë clauditur.
Ergo plebs Finnonica
gaudete hoc dono
quod facta es catholica
verbi Dei sono. (Kuuntele)
Keskiaikainen virsi rinnastaa: Niin kuin öljypuun lehvä tuli kyyhkysen mukana Nooan arkkiin, niin katolinen usko tuli Suomeen.
Nooan arkki kelluu autiolla merellä. Suomi kelluu aution meren takana maailman ääressä. Yksinäinen maa. Susia ja karhuja, kotkia, kalasääskiä, ilveksiä, haukia. Hiljaisuutta. Pelkistetty maa.
Amerikassa ajattelin kotimaata ja –maanosaa, ”mitä siitä kertoisin”, ja yllättäen tulivat mieleen Piae cantiones. Ne ovat ”kokoelma latinankielisiä teini- eli apupappilauluja, joita laulettiin Suomessa ja Ruotsissa katoliselta keskiajalta 1800-luvulle asti” [Wikipedia]. Ramus virens olivarum on yksi niistä.
Miksi ne tulivat mieleen? Tietenkin esimerkkinä vanhasta kirjallisesta kulttuurista. Mutta muustakin syystä? Ajattelen, että Amerikan manner on yksinäinen ja meren takana, niin kuin Suomi oli aikoinaan yksinäinen ja meren takana. Amerikassa on tilaa. Ja Amerikassa on sellaista pelkistettyyttä, jota ainakin minun mielikuvissani oli keskiajan Euroopassa, myös Suomessa: Suomen keskiaikaiset kivikirkot olivat osa katolisen kirkon brändiä, aina samannäköisiä kuin McDonaldsit ikään. Ovatkohan amerikkalaiset säilyttäneet keskiaikaisen Euroopan yhtenäiskulttuuria tässä asiassa: Ajattelen ruutukaava-suurkaupunkeja, koko mantereen kattavaa tiestandardia, samanlaisina toistuvia downtowneja, ja kulutustavarabrändejä.
Kuvittelen, miten keskiaikaisessa Suomessa oli kaupunkikin, Turku, ja siellä oli koulu. Koulun teinit opettelivat lauluja. Kun niitä lauloi hiljaisessa maassa, jokainen ääni oli merkitsevä. Missä voisi nyt kokea olemassaolon hiljaisuutta ihmisten keskellä?
Kuuntele Sibeliuksen 6. sinfonia. /22.11.2011
Syksy
Tunturin tie Kiilopään maastossa
Mikä yhdistää niitä kahta maata, joihin tekee mieli aina uudestaan?
Tunturissa sielu hetkeksi vahvistuu ja lakkaa vapisemasta.
Israelissa on kotoisaa, koska kaikki vapisevat.
Aion kirjoittaa tänä syksynä aiheista, joista en oikein osaa kirjoittaa. Aiheista, jotka eivät ole niin rationaalisia, jotka ovat kesken, joista kirjoittamaan pitäisi olla runoilija. Pelkään, että aika paljon uskonnosta, vaikka oikeastaan haluaisin kirjoittaa muustakin – mutta joudun kai ensin käymään läpi eksistentiaalisia perusasioita, ennen kuin pääsen kepeämpiin aiheisiin, jos pääsen koskaan. Kirjoitan aiheista, jotka ovat ehkä vähän tummia, ressukoitakin. Yhdistävänä teemana on luultavasti yksinäisyys. En tiedä, mitä etsin – ehkä se selviää myöhemmin.
Kibbutsi Negevin autiomaassa
/16.11.2011
Kannanilmaisu
Olen pitkään ajatellut eräitä yli 30 vuoden takaisia tapahtumia ja varsinkin niiden syitä, ja ajattelu on vihdoin tuottanut tuloksiakin. Jos uskonnon historia ja uskonnollinen ajattelu kiinnostaa, lue kommenttini Kotimaa-lehden verkkosivuilta. /10.11.2011
Kesäkuulumisia
Blogailussani on tauko. Se ei johdu vain kesästä, vaan myös siitä, että asiat vaativat työstämistä. Kirjoitan taas, kun saan ajatuksiani järjestykseen, ehkä joskus syyskuussa. /6.8.2011
Kirjauskonnon idea
Kaveria yritettiin kerran armeijassa simputtaa. Mutta hänelläpä oli tilannetajua: Hän pyysi käskyn kirjallisena.
Miksi uskonto tarvitsee kirjan? Kirjauskonnon ideana voisi olla mielivallan välttäminen. Uskonnollisen johtajan taikka ”veljen ja sisaren” on vaikeampaa sanoa tänään yhtä ja huomenna toista, jos kaikki on kirjassa ja vain siinä.
Mutta ikävänä kääntöpuolena on riski alkaa ajatella, että kirja on erehtymätön ja oppi muuttumaton.
Pidän Raamatussa siitä, että siinä on tekstejä pitkältä ajalta. Sen ansiosta voidaan havaita uskonnon kehitystä, jopa vallankumouksia, esimerkiksi kertomus Iisakin uhraamisesta, lain antaminen Siinailla, kristinuskon synnystä nyt puhumattakaan. Vain J-la on muuttumaton, ja jopa hänkin muuttaa joskus mielensä (!) vaikka se on oikeastaan mahdotonta. Ajattelen, että hyvin abstraktilla ja ideaalisella tasolla totuus on muuttumaton, mutta en ajattele, että ihminen voisi tietää saati kielellistää sen – Jumalan valtakuntaa on vain etsittävä. /14.7.2011
5 hedelmää
Juhannuksen kunniaksi liitän mukaan Luvatun maan viisi ”virallista” hedelmää. Niiden lisäksi ohralla ja vehnällä on vastaava erityisasema. Näihin 7 kasviin ei tietääkseni liity taikoja 😉 . Kuvat on otettu Mashabei Saden kibbutsilla – kasvit löytyivät asukkaiden pihoilta.
Viinirypäle.
Granaattiomena
Oliivi
Viikuna
Taateli
/24.6.2011
Yön ja päivän aurinko
Nyt on se aika vuodesta, kun tekisi mieli vaeltaa romanttisesti Lapin tuntureita. Purot ovat täynnä sulamisvesiä, ja maa on vielä tuore: ”Yli aavan on valo yön auringon, yli virran vie suventuoksuinen tie. Kuka löytää sen, sitä kulkee ken, sitä turhaan etsii maan kiireinen. Kuka oivaltaa sitä taivaltaa, kuka löysi sen, löys kauneuden” (Sanat: Arvo Ylitalo).
Lappiin tekee mieli aina uudestaan. Toinen paikka, johon tekee mieli aina uudestaan, on Israel. Kummassakin on taikaa: Vaikuttavia mutta lempeitä maisemia, paimentolaisuus yhtenä pohjavireenä. Israelissa hillitön intensiteetti, Lapissa käsittämätön levollisuus.
Vietän seuraavat kaksi viikkoa Negevin autiomaassa kielikurssilla. / 4.6.2011
