10. Satu sudesta, joka oli kadottanut sielunsa
Sattuipa kerran, että sudenpentu jäi orvoksi. Ihminen löysi sen ja ajatteli: ”On sillä susiarvo, vaikka se on peto”. Hän kytki sen ketjulla puuhun, lähelle kaatopaikkaa.
Susi oppi elämään. Se loikoili päivät kuusen alla, ja illat tonki kaatopaikkaa ja joi purosta.
Sitä käytiin katsomassa: ”Voi miten söpö”, sanoivat jotkut. ”Ottakaa mallia kiltistä sudesta”, sanottiin lapsille. ”Ja se on suuri voitto olla jumalinen ja tyytyä onneensa – niin kuin tuo susi”, ajatteli saarnaaja. Muut sudet, ketut, ja ilvekset, ja jopa jänikset ja peuratkin olivat sitä mieltä, että sen kanssa oli turvallista.
Koska susi ei ollut vapaa, sen sielu oppi lentämään. Päivällä sielu lensi saloja, soita ja taajamia. Kun hämärä laskeutui, sielu palasi kuusen alle.
Niin kului monta vuotta, monta havujen peittämää hankea ja värikkäiden lehtien peittämää multaa. Ketju ruostui, ja yhtenä hyvin hiljaisena ja tavallisena aamuna se katkesi.
Susi tuijotti katkennutta ketjua. Koko aamun se tuijotti. Se katseli oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas. Koko päivän se katseli. Se käveli kuusen lähellä edestakaisin. Koko viikon se käveli. Se kiersi metsää, koko kuukauden se kiersi. Se vieraili raadoilla, ja koska sitä pidettiin vaarattomana, sitä ei ajettu pois. Iltaisin se palasi kaatopaikalleen.
Se yritti olla vapaa susien tavalla mutta ei onnistunut.
Viimein se tajusi: ”Jos jatkan näin, kadun”. Eräänä huhtikuun aamuna se hyvästeli kotikuusensa ja pyysi siltä anteeksi. Se aavisti, ettei palaisi.
Koko vuoden se vaelsi: Kesän soita ja saloja, talven taajamia. Se ylitti vuoriston ja rajajoen. Vuoden aikana se ei päästänyt sieluaan lentämään, sillä se halusi olla kokonainen, mutta sielun voimat kypsyivät taidoksi.
Kun tuli kevät, maasto alkoi muuttua kuivemmaksi ja asutus harvemmaksi. Eräänä huhtikuun iltana susi saapui autiomaan laidalle.
Siinä paikassa oli rauniokukkula. Susi katseli ympärilleen ja hengitti. Juuri tänä iltana tuntui hienolta olla juuri täällä, rauniokukkulan vieressä, nähdä tämä auringonlasku, ja nukahtaa autiomaan lämpimään tuuleen.
Tähtitaivaan alla susi näki unta. Ensin se näki pahaa unta olemisestaan: Menneisyys ahdisti, nykyisyys inhotti, ja tulevaisuus oudoksutti. Niin oli ollut aina. Sitten se näki unta liekkien, vihollisen tai syöpäläisten tuhoamasta kaupungista. Se näki unta jostakusta, joka palasi suremaan kaupunkia, josta oli kauan sitten paennut. Unessa susi katseli rauniokasaa ja suri surijaa. Sitten se näki unta, miten kaksi yhtä yksinäistä pakeni kumpikin omasta kaupungistaan autiomaahan. Ja vaikka he eivät yrittäneet mitään, autiomaa vei heidät samoihin taisteluihin, samaan onneen ja kuolemaan, eivätkä he tuhonneet toisiaan eivätkä muita.
Aamulla susi heräsi ja katsoi varovasti vierelleen – mutta siinä ei ollut ketään.
Se ymmärsi eikä enää toivonut. Se tiesi mitä tehdä: Se kiipesi kukkulalle, ja odotti, ja kun alkoi tuulla, se kohosi siivilleen ja lähti lentämään kohti taivaanrantaa, tietämättä mihin oli menossa.
/16.1.2015
Nämä tarinat ovat luonteeltaan arvoituksellisia, monisyisiä.
Näitä on vaikeampi tulkita,analysoida, kuin runoja tai mestarinovelleja.
Normaalisti en kommentoi verkkojulkaisuissa mitään, mutta nyt on pakko tehdä poikkeus. En ole kaikista ajatuksistasi koskien vanhoillislestadiolaisuutta samaa mieltä, mutta kirjoitustyylisi ja kykysi pukea ajatuksesi loogiseksi, johdattelevaksi kokonaisuudeksi sai minut lukemaan tämän blogin kertaistumalta läpi. Erityisesti samaistuin tähän Suden tarinaan. Kirjoitit elämänkertani yhdelle sivulle! Mielelläni lukisin jatkossakin kuulumisistasi, varsinkin tähän irtautumisprosessiin liittyen.