Lapsuuden kesäiltojen valo ja inisevät itikat olivat kuin aavistus taivaasta. Mutta sellaisesta taivaasta jossa epäilys kalvaa: Jos Jumala ei olekaan hyvä? Tekee mieli alkaa sanoittaa tuota haikeutta, ja kun ei osaa lyhyesti, täytyy yrittää tarinan kautta. Tässä ensimmäinen hapuileva yritys, hieman surrealistinenkin introspektio erään uskonnon riipaisevaan puoleen. Tarinan aineksina on vanhoillislestadiolaisuuden todellista historiaa 70-luvulla ja sen jälkeen, mutta henkilöt eivät ole todellisia. Tässä tarinassa vanha mies seisoo talonsa pihalla kesäiltana jossakin Sydän-Suomen karuilla mailla.
Vanha mies seisoi pihalla ja ajatteli elämäänsä, taas kerran. Oikeastaan hän vihasi itseään.
Hän vihasi itseään siitä ettei ollut osannut elää. Hän tiesi kertakaikkisen selvästi, että tällaista elämää hän ei voisi kenellekään suositella. Hän yritti ajatella, että tämä oli kuitenkin paras elämä johon hän oli kyennyt, mutta väkisin pyrki mieleen ajatus, oliko sittenkään.
Hän ei tiennyt, oliko vika hänessä vai ympäristössä vai onnettomissa sattumissa. Se, minkä hän varmasti tiesi, oli että hän ei ollut löytänyt rakkautta.
Hänen mieleensä palautui kohtalokas vuosi 1972, yli 40 vuotta sitten, jolloin hän menetti yhteisönsä. Lestadiolaisuudessa oli siihen aikaan paljon ”hoitokokouksia”, joiden ilmapiiri oli kohtalokas. Kerran ”hoidettiin” erästä mummoa hempeydestä – mummo kun ei vetänyt selvää rajaa oikean seurakunnan ympärille.
Mies oli silloin avannut suunsa puolustaakseen mummoa. Se oli niissä oloissa hänen tiensä pää.
Hän joutui itse hoidettavaksi. Oliko seurakuntaoppiin tullut vikaa? Entä muut opit? Pian hoitajille selvisi, että hän oli kovin epäselvä opillisesti eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä siitä parannusta. Päinvastoin.
Hän ei voinut antaa periksi, sillä hän oli käynyt pari vuotta aikaisemmin rajalla. Siellä hän oli joutunut myöntämään: Se en ole minä. Minä en usko, niin kuin on opetettu ja niin kuin olen yrittänyt uskoa. Minä en haluaisi opettaa lapsilleni, jos sellaisia olisi, että pitää vääntää aivonsa ja sydämensä uskomaan sitä mitä on käsketty, vaikka järki ja omatunto huutavat: ei näin.
Kun pakottautuu uskomaan mitä on käsketty, ei tiedä, mihin oikeasti uskoo. Hän oli jo ehtinyt ajatella sen verran, että tiesi mihin uskoi ja näki uskonnossaan aidostikin hyvää ja mielekästä: Raittius, yhteisöllisyys, puhe synnistä ja armosta, laulujen meditatiivisuus ja paljon muuta. Ja olihan omantunnon kuuntelemisen perinnekin, vaikka se tahtoi hukkua kuuliaisuusvaatimuksen alle. Näistä hyvistä asioista hänellä ei ollut toistaiseksi aikomusta luopua. Mutta hän ei voinut olla paketti-uskovainen, joka hyväksyy hyvän kylkiäisenä pahaa. Yksi paha oli se, kun piti olla varma että muualla ei tule autuaaksi. Jos ei ollut varma, oli hempeässä hengessä, ja se oli kadottava sieluntila.
Tultuaan epätoivoiselle rajalle hän oli kohdannut yhteisönsä mystisen puolen. Eräs ystävä oli vakuuttanut, että saa olla Jumalan lapsi sitoutumatta tunnustukseen tai opinkappaleisiin. Se oli avannut hänelle uuden tien. Sillä tiellä hän oli löytänyt rauhan, turvallisen kallion jolla seistä.
Mutta siinä hoitojutussa kävi niin, että hänet erotettiin seurakuntayhteydestä eikä häntä enää pidetty Jumalan lapsena. Päätös ei särkenyt hänen rauhaansa, mutta se oli kohtalokas muuten: Se sulki lähes 100% todennäköisyydellä pois sen mahdollisuuden, että joku lestadiolainen tyttö rakastuisi häneen.
Toisaalta hän ei tuntenut erityistä vetoa muuallekaan. Hän jäi loppuiäkseen roikkumaan lestadiolaisuuden kylkeen, kävi suviseuroissakin. Joka päivä hän mietti, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ei keksinyt.
Talostaan hän piti huolta. Se oli jo kulunut, mutta perusterve ja homeeton. Puuvajassa oli puita 3 vuodeksi, ja hän oli viljellyt maatakin leipätyönsä ohella. Niin hän oli saanut aikansa kulumaan. Toisinaan hän lähti kävely- tai pyöräilylenkille. Niillä retkillä hän useimmiten ylitti yksinäisen rautatien. Hän pysähtyi silloin katselemaan rautatietä ja sen penkalla kasvavia horsmia. Hän katseli pitkään, ja ehti katsella kärpäsiäkin jotka surisivat siinä vieressä.
Hänelle oli sattunut yksi ihmeellinen asia. Tuona kohtalokkaana vuonna 1972 hän oli löytänyt talonsa portailta kultalehdistä tehdyn ketjun, ja sen mukana oli ohje: ”Olet lähtenyt autiomaahan. Lisää ketjuun lehti, ja anna se eteenpäin. Se kohtaa kerran toisen samanlaisen ketjun – ja mitä sitten, sen Herra tietää.”
Aluksi hän oli ollut vähän mielissäänkin. Mutta kun elämä oli kulunut pidemmälle, hän oli alkanut vihata ketjua ja varsinkin sen mukana tullutta tehtävää. Kenelle hän muka antaisi ketjun? Miksi hänen piti olla mukana tällaisissa oudoissa hankkeissa, kun muut elivät onnellisesti? Oliko hänellä edes oikeutta antaa ketjua taas jonkun toisen ristiksi? Mutta toisaalta, oliko ketju todella 150 sukupolvea vanha, niin kuin siinä oli lehtiä? Ja mitä hän voisi tehdä ketjulle, jollei antaisi sitä eteenpäin?
Sillä ystävällä, joka oli neuvonut hänelle mystisen tien, oli ollut siinä mielessä toisenlainen onni, että hän ei ollut joutunut hoidettavaksi silloin pahimpana aikana. Myöhemmin hoitokokousaalto laantui, ja lestadiolaisuus muuttui yksilötasolla rennommaksi. He pitivät silloin tällöin yhteyttä. Joskus he yrittivät miettiä, kenelle ketjun voisi antaa tai mitä muuta sillä voisi tehdä. Se helpotti oloa, mutta kelvollista ratkaisua ei löytynyt.
Kerran hän tuli ajatelleeksi, olikohan hänellä edes laillista omistusoikeutta ketjuun. Hän meni poliisilaitokselle ja kertoi ketjun tarinan toivoen, että pääsisi siitä eroon. Poliisi tutki asiaa muutaman viikon, mutta sitten hänelle ilmoitettiin, että hän saisi pitää ketjun. Hän sai siitä virallisen paperinkin.
Kaksi vuotta sitten hän melkein sulatutti ketjun harkoksi myydäkseen sen. Mutta viime hetkellä hän perui aikeensa, koska pelkäsi ettei sillä tavallakaan pääsisi ketjusta eroon henkisesti.
Mutta tänä iltana hänelle oli sattunut jälleen ihmeellinen asia. Hänen pihaansa oli tullut nuori mies, pyöräilijä. Mies oli esittäytynyt: Hän oli toisesta maasta, töissä Suomessa, nyt lestadiolaisen työkaverinsa häissä näillä seuduilla. Hän oli saanut häiden jälkeen kutsun mökille jatkamaan viikonloppua muiden sinkkuvieraiden kanssa. Illalla oli tehnyt mieli liikkeelle, ja polkupyörä oli löytynyt mökin vajasta. Hänellä oli ollut keskusteluja lestadiolaisten kanssa, ja yksi kaveri oli antanut hänelle vinkin mennä jututtamaan vanhaa miestä hoitokokouksista. Tässä hän nyt oli. He juttelivat pitkään, ja vanha mies kertoi hänelle historiansa. Nuori mieskin kertoi elämästään ja vaikutelmista joita hänelle oli tullut viime päivinä. Hän kertoi myös pysähtyneensä matkalla ihailemaan yksinäistä rautatietä ja sen pientareella kukkivia horsmia. Tämä jotenkin sykähdytti vanhaa miestä, ja hän haki sisältä kultaketjun näyttääkseen sen, ihan huvin vuoksi vain. Ja silloin oli tapahtunut outoa: Nuori mies oli vetäissyt taskustaan samanlaisen ketjun. He olivat molemmat hölmistyneet, ja sitten vanhaa miestä alkoi naurattaa. Juttu oli niin hyvä, että pidemmittä selityksittä hän tarjosi omaa ketjuaan nuorelle miehelle, ja tämähän suostui. Vanha mies ajatteli, että hyvä näin: Ketju pois, mutta mitään ahdistavaa tehtävää sen mukana ei enää siirtynyt.
Nuori mies oli lähtenyt ajamaan mökille päin pitkin sorapintaista, yöauringon häikäisemää maantietä, leivojen laulaessa suvitaivaalla.
Mutta vanha mies seisoi pihalla, ja vihasi vain itseään.
/27.5.2011
Microsoftin kampusta, 20km Seattlen keskustasta itään
Washingtonin länsiosassa ei yleensä kasva mäntyjä, mutta Deception Passin läheltä niitäkin löytyy. Avomerelle matkaa yli 100km.
Tyypillinen asuntokatumaisema Seattlen alueelta. Taustalla Kaskadeihin (the Cascades) kuuluvia vuoria.
Näkymä Vancouverin keskustasta merenlahden yli Pohjois-Vancouveriin
Hiihtomaisema Coloradosta. Yksi alueen tunnetuimmista hiihtopaikoista ei ole turhaan nimeltään Aspen (=Haapa).
Hiekkakivivuoria Phoenixissä.
Meri San Franciscon lähellä helmikuussa
Mount Rainierin kansallispuisto. Pilvet peittävät yli 4 km korkean tulivuoren.
/15.5.2011
Tekee mieli amatöörinä kommentoida kansainvälistä oikeutta. En tunne alan teoriaa kunnolla, vaikka olenkin seurannut uutisia ja lukenut artikkeleita silloin tällöin. Opin mielelläni lisää, jos saan kommentteja alaa paremmin tuntevilta.
Käsitykseni mukaan nykyään pyritään kohti seuraavia ihanteita:
- Ihmisoikeudet
- Vähemmistöjen oikeudet
- Demokratia, jossa enemmistön päätökset eivät saa loukata kahta edellistä.
Valitettavasti listalta puuttuu periaate, joka suojelisi kulttuuri-imperialismilta. ”Kulttuuri-imperialismi tarkoittaa taloudellista, teknologista ja sivistyksellisestä ylivaltaa, joka sanelee ja yhdenmukaistaa vaikutuspiiriinsä joutuneiden yhteiskuntien arvot sekä käsityksen sivistyksestä, tiedosta ja kulttuurista” [Wikipedia].
Kieli on tyypillisesti, tosin ei aina, kulttuurin keskeinen ulottuvuus. Tyypillinen kulttuuri-imperialismin toteutuma on kielellinen ekspansio, jossa jonkin alueen aiempi pääkieli jää vähitellen vähemmistökieleksi.
Kielten valtasuhteiden muuttuminen on tietenkin osa historian kulkua, eikä ole olemassa aikapistettä, johon kehitys tulisi pysäyttää. Samoin kuin ihmisiä, kieliäkin syntyy ja kuolee.
Tietynlainen minimivaatimus on kuitenkin mahdollista esittää. Olisi kohtuullista, että jokaiselle elävälle kielelle tunnustettaisiin kielen oikeus kotimaahan. Kielen on vaikea kukoistaa, jos se ei ole missään valtakielenä – vähän sama kuin asuisi koko ajan toisten nurkissa.
Kansallisvaltiot toteuttavat usein kielen kotimaaoikeuteen perustuvaa politiikkaa käytännössä, vaikka oikeutta ei olekaan teoriassa tunnustettu ja vaikka oikeutta ei haluta myöntää niille kielille, joilta kotimaa puuttuu. Jos emme tunnusta kielen kotimaaoikeutta, tulemme hyväksyneeksi vahvemman oikeuden.
Kielen kotimaan tulisi olla siellä, missä kieli on vahvimmillaan ja missä sillä on juuret. Kielen kotimaa älköön olko kohtuuttoman iso suhteessa kielen puhujien määrään. Uhanalaisen kielen tapauksessa toiskielisten maahanmuuttoa hidastettakoon sen verran, että tulokkailla säilyy motiivi omaksua uuden asuinmaan kieli. Kielen kotimaan ulkopuolella kielen puhujat tyytykööt demokraattiseen vähemmistöasemaan tai tasaveroiseen asemaan.
Kielen kotimaaoikeuden tunnustaminen voisi tarkoittaa käytännössä, että
- Pohjoismaiden saamelaisalueella saamen kieli olisi ykköskielenä eikä kakkosena kuten nykyään.
- juutalaisten oikeus hepreankieliseen kotimaahan Lähi-idässä tunnustettaisiin.
- suomalaiset ja virolaiset voisivat luottaa, että innokkaimmatkaan ystävät itäisessä naapurimaassamme eivät haaveilisi venäjän kielialueen laajentamisesta tännepäin.
- jne.
Toisen ihmisen kieli-identiteetin kunnioittaminen on oikein, myös silloin kun kielen puhujia on vähän tai kun kieli on perinteisesti ollut alistettuna. Kielten moninaisuus on myös rikkaus, siinä missä muukin moninaisuus. /7.5.2011
Hämmästyttävä yhdennäköisyys – nehän ovat kuin kaksi marjaa.
Pilvenpiirtäjiä Vancouverissa.
Toteemeja Vancouverissa.
/1.5.2011
Näin on aika kulunut. Kotimaa kutsuu. On hienoa päästä kotiin, mutta samalla haikeaa jättää tämä elämänvaihe taakse. Kuvassa huhtikuun alun maisemaa Seattlen pohjoispuolella. Narsissipellot kukkivat.
/ 15.4.2011
Hollannin kansallislaulu tuo terveisiä 500 vuoden takaa ihmisiltä, joilla oli ristiriita (kuuntele http://www.youtube.com/watch?v=uMHbAKvPJkU):
1. Wilhelmus van Nassouwe
ben ik, van Duitsen bloed,
den vaderland getrouwe
blijf ik tot in den dood.
Een Prinse van Oranje
ben ik, vrij onverveerd,
den Koning van Hispanje
heb ik altijd geëerd.
6. Mijn schild ende betrouwen
zijt Gij, o God mijn Heer,
op U zo wil ik bouwen,
Verlaat mij nimmermeer.
Dat ik doch vroom mag blijven,
uw dienaar t’aller stond,
de tirannie verdrijven
die mij mijn hart doorwondt.
Laulun minä-kertojana on Oranian prinssi Wilhelm Nassaulainen. Wikipedia analysoi: ”Sanoitus on siitä hämmentävä, että siinä julistetaan isänmaanuskollisuuden lisäksi kunnioitusta Espanjan kuninkaalle (Koning van Hispanje). Tämä kuvaa hollantilaisten isänmaanystävien ristiriitaisia tunteita Espanjan vastaisen sodan aikana. Yhtäältä he halusivat olla Espanjan kuninkaan, joka oli samalla myös Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan vaaleilla valittu ja laillinen keisari, uskollisia alamaisia, toisaalta tämä uskollisuus vei heidät ristiriitaan heidän isänmaanrakkautensa ja protestanttisen uskonsa kanssa.” (Lisätietoja: http://fi.wikipedia.org/wiki/Wilhelmus_van_Nassouwe.)
1. Wilhelm Nassaulainen
olen minä, ja saksalaista sukua,
isänmaalleni uskollisen pysyn
aina kuolemaani asti.
Olen Oranian prinssi
vapaa ja peloton,
Espanjan kuningasta
olen aina kunnioittanut.
6. Minun kilpeni ja suojani
olet sinä, Herra, Jumalani.
Sinun edessäsi haluan nöyrtyä,
älä hylkää minua koskaan.
Niin että pysyisin hurskaana
ja palvelisin sinua aina,
ja karkottaisin tyrannian,
joka haavoittaa sydäntäni.
Wilhelm ei olisi halunnut kapinoida, mutta hän ei myöskään voinut hyväksyä sortoa, eikä hän voinut olla olematta se mikä oli, hollantilainen protestantti.
Ja tässä uudempi, ”dynaamista käännösperiaatetta” noudattava käännös (2011) ;-):
1. N.N
olen minä, ja Jumalan luoma,
omalletunnolleni uskollisena pysyn
aina kuolemaani asti.
Olen tavallinen ihminen
vapaa ja peloton,
Kotimaani, työnantajani ja seurakuntani perinteistä oppia ja elämäntapaa
olen aina kunnioittanut.
6. Minun kilpeni ja suojani
olet sinä, Herra, Jumalani.
Sinun edessäsi haluan nöyrtyä,
älä hylkää minua koskaan.
Niin että pysyisin hurskaana
ja palvelisin sinua aina,
enkä hyväksyisi yhteisöissäni epäaitoutta ja valhetta tai omantunnonvastaisia oppeja, ohjeita ja käytäntöjä,
jotka haavoittavat sydäntäni.
Kaikki 15 säkeistöä löytyvät englanninkielisestä Wikipediasta: http://en.wikipedia.org/wiki/Het_Wilhelmus. /9.4.2011
- Amerikka sijaitsee kaukana muusta maailmasta.
- Amerikkalaiset tietävät Euroopasta yhtä paljon kuin kristityt juutalaisuudesta. Ja päin vastoin.
- Työpaikallani on enemmän maahanmuuttajia kuin alkuasukkaita.
- Amerikkalaiset ovat henkilökohtaisesti ylpeitä siitä, että pärjäävät omillaan.
- Ennustan, että amerikkalaiset alkavat opiskella enemmän vieraita kieliä.
- Autot ovat numeroa isompia kuin Suomessa.
- Joukkoliikennettä on vähemmän kuin Euroopassa. Mutta olen ollut ruuhkabussissa, joka oli täynnä Microsoftin mies-nörttejä.
- Rikastuminen ei ole helpompaa kuin muuallakaan. Mutta suuri markkina auttaa pidemmälle, jos on päässyt alkuun.
- Amerikassa ei ole käsitettä ”tavallinen ruoka”.
- En osaa selittää, millaista on suomalainen ruoka.
- Kaupassa on hyviä pakastemarjoja. Ja entä jotkut jädet: Lime-graham, mmmm…
- En ole nähnyt kodittomia. Mutta olen ostanut kaupasta ruokaa köyhien ruoka-apuun.
- Seattlessa asumiseen on helppo tottua. Meidän työpaikan työkulttuuriin on vaikea tottua.
- Suomessa auktoriteettirakenne on spagettia: riippuu tilanteesta. Amerikassa se on palapeli: jäykkä organisaatioiden sisällä, mutta olematon niiden välillä. Jossakin muualla se on puu: kauttaaltaan hierarkkinen.
- Amerikassa saa olla innostunut työstään.
- Euroopasta haluaisin Amerikkaan rajat ja rajallisuuden tajun. Amerikasta haluaisin Eurooppaan lahjakkuuksien hyödyntämisen.
- Olen nähnyt meidän firmassa, miten jotkut ovat tehneet 4 viikkoa töitä lyhyin yöunin ja vapaapäivittä. Miten he oikein jaksavat?
- Kaupunki metaforoi yritteliäisyyden jakautumista: Amerikkalaisessa kaupungissa on keskellä pilvenpiirtäjiä, ja loput matalaa mattoa. Amerikkalainen yhteiskunta etsii ahkerasti suuria mahdollisuuksia ja hyödyntää niitä ennakkoluulottomasti. Yhteiskunta ei näe yhtä paljon vaivaa keskikokoisten asioiden kehittämiseksi.
- Jalkapallo metaforoi elämän rytmiä: Amerikkalaisessa jalkapallossa kaikki juoksevat kovaa hetken ja tuloksena on maali tai kaaos, ja sitten peli vihelletään poikki. Muun maailman jalkapallossa peliä kehitellään hitaammin. Kumpikin rytmitys sopii omanlaisiinsa juttuihin. Taitava se joka osaa molemmat, ja viisas se joka aina valitsee tehtävään sopivan rytmityksen.
- Osoitteita ei aina käytetä siellä missä odottaisi (miten lienee Suomessa?). Esimerkiksi Boeingin tehdasvierailulle aikovaa opastetaan osoitteen sijaan seuraavalla ohjeella: ”From Interstate 5 North or South, take Exit 189 and head west. Just past the Boeing assembly building, take a left at the four-way stoplight where Highway 526 intersects with 84th St. SW and Paine Field Blvd. The entry drive for the Future of Flight & Boeing Tour will be on your left.” http://www.futureofflight.org/fof_Visit_Directions.html .
- En ole nähnyt aseita.
- Jos menee toisen ihmisen reviirille, pitää sanoa jotakin.
- Asiakaspalvelu on Amerikassa pyhä toimitus, ei pelkästään keino asian hoitamiseksi.
Toivottavasti edes puolet havainnoistani on oikeilla jäljillä. /1.4.2011
2-3 viikkoa on ollut niin kiirettä töissä, etten ole saanut aikaan kunnon kirjoitusta. Mutta lähetän kirsikkapuuterveiset naapuristani.
/ 27.3.2011
On hienoa, että Raamatun jumalan nimi on JHWH, ”olemaan saattava” (nimen merkityksestä on tietysti monia tulkintoja).
Ajattelen, että olemassaolo on suurempi asia kuin elämä. Luulen, että juuri tätä tarkoittaa ”kuolematon sielu”. Ihminen voi kadottaa sielunsa. Hän kadottaa sen, jos hän suostuu palvelemaan jotakin muuta Herraa tai auktoriteettia kuin ”olemaan saattavaa”. Olemassaolon puolesta kannattaa vaikka kuolla.
Laumaeläimelle on luontaista, että yksilöt erikoistuvat ja että erikoistuminen on osin perinnöllistä. Yksilöllä on hänen erikoisosaamisestaan riippuva mukavuusalue.
Jos yhteisöllä on kulttuuri, sen normit ovat valitettavasti joidenkin mukavuusalueella ja toisten pahoinvointialueella. Ne, joiden mukavuusalueella normit ovat, eivät huomaa ongelmaa. Toisten pahoinvointi tuntuu oudolta, tarpeettomalta. Useimmilla on varmaan kokemusta molemmista.
Onko liian idealistista toivoa, että olisi yhteisö joka olisi tai edes pyrkisi olemaan ”inklusiivinen”, niin että jokainen yksilö voisi olla olemassa omalla mukavuusalueellaan? Onko olemassa inklusiivisia perheitä tai valtioita? Onko olemassa inklusiivinen uskonnollinen yhteisö?
On tervettä, että sorretut puolustavat olemassaoloaan. Sorrettujen on pakko tehdä se jotenkin oudosti, koska suora manifestaatio on sorretuilta kielletty.
Luoja varjelkoon sorrettuja sinä päivänä, kun he voittavat tai organisoituvat tai heille syntyy sisäinen, näkymätön hierarkia. Kun sorrettu suuntaus muuttuu valtavirraksi, uudella enemmistöllä pitäisi puolestaan olla herkkyyttä ja suvaitsevaisuutta, jotta kaikenlaiset ihmiset voisivat olla kuin kotonaan uudessa systeemissä.
Miten erottaa tasavertaiset mukavuusalueet narsistisista, imperialistisista mukavuusalueista, jotka laajenevat oman olemassaolon ulkopuolelle hallitsemaan myös toisten olemassaoloa? /19.3.2011
כל העולם כלו גשר צר מאד והעיקר לא לפחד כלל
”Kol ha-olam kulo, gesher tsar meod, ve-ha-ikar lo le-fached klal.” ”Maailma on kuin kapea silta, ja tärkeintä on, ettei pelkää.” [Rabbi Nachman mi-Breslav]
Tämä auttaa, kun pitää a) nousta aamulla ylös vaikka joskus vähän masentaa, b) lähteä uuteen elämänvaiheeseen, vaikka laiskottaa ja pelottaa.
Silta on kapea: on mahdotonta kulkea muuta kuin omaa tietään. Mutta sillalla pysyy parhaiten kun ei pelkää.
(Lisää rabbi Nachmanista: http://en.wikipedia.org/wiki/Nachman_of_Breslov )/ 11.3.2011
1700-luvun puolivälin jälkeen Suomessa alettiin toteuttaa uutta maanjakotapaa, isojakoa. Maa jaettiin uudelleen siten, että kullekin viljelijälle tuli yhtenäiset pellot eikä hajallaan olevia sarkoja niin kuin ennen. Tämän seurauksena ryhmäkylät hajosivat. Homma on toiminut hyvin, mutta olisiko nyt uuden maankäyttöreformin aika?
Suomella on lähivuosikymmeninä kaksi ongelmaa, jotka aiheutuvat kaupunkien koosta. ”Kaupungilla” tarkoitan työssäkäyntialuetta, en hallinnollista yksikköä:
- Työttömyysriski on iso, koska kaupunkien väkiluvut ovat pieniä.
- Työssäkäynti ja muu elämä tulee kalliiksi, koska kaupungit ovat hajanaisia.
Noissa asioissa Suomen kilpailukyky on luonnostaan huonompi kuin useimpien Euroopan maiden, Aasian maista puhumattakaan.
Miten työttömyysriski voi riippua kaupungin väkiluvusta? Satunnaisvaihtelut ovat pienessä populaatiossa suhteessa isommat. Jos Nokia irtisanoo 2000 ihmistä Salossa, se on isompi ongelma kuin jos Nokia irtisanoo 2000 ihmistä Helsingissä, mikä on isompi ongelma kuin jos Nokia irtisanoo 2000 ihmistä Beijingissä. Mitä isompi kaupunki, sitä nopeammin löytyy työpaikka omalta alalta. Samoin yritys löytää isossa kaupungissa nopeammin tarvitsemaansa erikoisosaamista.
Miksi kaupunkien hajanaisuus olisi merkittävä ongelma? Osuutemme maailman energiankulutuksesta laskee, kun elintaso nousee Kiinassa, Intiassa ja Afrikassa. Kuluttajien määrä lisääntyy 1 miljardista 6 miljardiin. Käytännössä tämä näkyy energian hinnan jyrkkänä nousuna, joka pakottaa laskemaan kulutuksemme oikealle tasolle. Mitä hajanaisempia kaupungit ovat, sitä suurempi osuus tuloista kuluu työmatkoihin, ja sitä vähemmän jää muuhun. Jossain on raja, jossa kaupunki on liian hajanainen ollakseen ”käypä” työssäkäyntiin ja muuhun elämään. (Fuusioenergia voi ehkä muuttaa tilanteen, mutta siihen menee vielä monta vuosikymmentä.)
Tarvitsemme strategian, joka lieventää edellä kuvattuja uhkia oikeudenmukaisesti.
Ensimmäisen uhkan torjumiseksi tarvitaan väkiluvultaan isompia kaupunkeja. Toisen uhkan torjumiseksi tarvitaan tiiviimpiä kaupunkeja. Tarvitaan myös kustannustehokasta ja nopeaa liikennettä kaupungeissa ja niiden välillä. Tarvitaan politiikkaa, jolla tavoitteisiin päästään. Ja tarvitaan oikeudenmukaista maksuja ja korvauksia, jotta kukaan ei hyödy tai kärsi kohtuuttomasti enemmän kuin muut.
Suomen peliteoreetikot: Kehittäkää meille oikeudenmukainen maankäyttöreformi, jolla ei ole haitallisia sivuvaikutuksia. /3.3.2011
San Franciscossa meren rannalla: Koira ja meri (video). 
San Francisco Sausalitosta kuvattuna:
.
/25.2.2011
Oregonin pääkaupungissa Portlandissa kulkee ratikoita, pitkiä pitkiä matoja, jotka liukuvat rauhallisesti mutta sujuvasti läpi keskustakortteleiden ja jatkavat vauhdikkaammin kauas esikaupunkeihin ja lentoasemalle.
Raitiovaunu eli katurata keksittiin, jotta hevonen jaksaisi vetää suurempaa vaunua. Myöhemmin siirryttiin sähkövoimaan. Sitten autotekniikka kehittyi, ja syntyi polttomoottorilla käyvä bussi, joka ei ollut sidottu rataan. Raitiovaunun alkuperäinen idea menetti merkitystään, joten oli luontevaa päätellä, että kyseessä oli vanhanaikaisuus eli muoto ilman alkuperäistä sisältöä. Mutta jotkut huomasivat, että raitiovaunu voi sittenkin olla parempi kuin bussi tai metro. Pitkiä junia ja liikennevaloetuuksia käyttämällä voidaan saavuttaa, hiukan yksinkertaistaen, iso kapasiteetti ja hyvä ovelta ovelle -palvelu halvalla. Vaatii pitkähkön selityksen, miten tämä on mahdollista, viittaan esimerkiksi sivustoon www.kaupunkiliikenne.net.
Pikaratikassa hyvä tulee hiljaa, kahdella tavalla. Pikaratikka kulkee hitaammin kuin metro, mutta on ovelta ovelle usein nopeampi. Toiseksi, pikaratikan historiassa ”muoto”, radalla kulkeminen, on kestänyt aikaa paremmin kuin radan alkuperäinen tarkoitus, energian säästäminen. (Bussikin säästää energiaa.) On kannattanut säilyttää vanha muoto, vaikka tarkoitus onkin muuttunut. Talonkin voi uudistaa vanhaa kunnioittaen, vaikka talon käyttötarkoitus muuttuu. Tämä on päinvastainen uudistus kuin reformaatio, jossa etsitään alkuperäistä tarkoitusta paremmin palveleva uusi muoto.
Pikaratikoista voisi ottaa esimerkkiä muillakin aloilla, ja myös siellä, missä etsitään Jumalan valtakuntaa. Ei kannata suin päin luopua tavasta tai opista pelkästään sillä perusteella, että sen aiempi perustelu on lahonnut, mutta tapoja ja oppeja pitää kuitenkin kehittää, varsinkin jos niille on ilmaantunut suorastaan vastaperusteita. Olen sillä tavalla ajattelemassa, että ”traditiolla olkoon äänioikeus mutta ei veto-oikeutta”. Englannin kielessä sanoista ”vote” ja ”veto” muodostuu sanaleikki: ”tradition shall have a vote but not a veto”. Wikipedian mukaan periaatteen on ensimmäisenä esittänyt rabbi Kaplan, juutalaisen rekonstruktionismin perustaja. Ajatusta voisi kutsua Kaplanin periaatteeksi. / 20.2.2011
Jokin osa minua on elänyt laitapuolen kulkijana.
Laitapuolen kulkija katselee elämää kaukaa, objektiivisesti, vähän niin kuin Helsinkiä Seattlesta tai Seattlea Helsingistä.
Laitapuolen kulkijalle maailma on lohduttoman kaunis, liian täynnä kauniita mahdollisuuksia, jotta ne voisivat toteutua. ”Mun henkeni tietäjät harmaat, ne erämaita etsien kulkee. Mutt taivas on tumma ja tähdetön, ja yö minut ympäri sulkee. Minä lapsena vanhaksi vanhenin, ….” (Sanoi Eino Leino).
Laitapuolen kulkija ei kuitenkaan lakkaa toivomasta, idealistisesti. Kun laitapuolen kulkija oli kesätöissä Suunto Oy:n tehtaalla vuonna 1986, työpajan kasettisoittimelta soi vuoden 1985 euroviisukappale ”Eläköön elämä ja yö” (sanat V-P Lehto). Mutta mielikuvitus lisäsi yhden kirjaimen, ja niinpä kuulija luuli kuulevansa ”Eläköön elämä ja TYÖ”. Erehdys selvisi vasta tätä kirjoittaessa. No, elämä ja työ olisikin ollut liian kirkasotsaista 80-luvun lopun ilmapiiriin, mutta sitä ei kuulija tullut ajatelleeksi. Eikä hän sen puoleen tiennyt, että laulu oli vuoden 85 euroviisu. (Vai oliko se sittenkään erehdys: Nyt 2000-luvulla ”Eläköön elämä ja työ” on näköjään työelämä-seminaarien teemana, katso Google. Kuinka vanha on ”elämän ja työn” historia?)
Laitapuolen kulkijan sielu vetäytyi lapsena takavasemmalle, koska vaihtoehtona olisi ollut elämä orjana. ”Orjuus pois taikka menköön henki” kiteytyi myöhemmin selitykseksi ja ohjenuoraksi, mutta siinä vaiheessa oltiin kyllä jo pitkällä vapauden tiellä. Mutta mikä oli se vaisto, joka pakotti vetäytymään jo silloin, kun ei vielä ymmärtänyt miksi ja mihin? Mikä pakotti lähtemään, vaikka ei tiennyt mihin oli menossa ja vaikka ei edes tiennyt lähtevänsä?
*******
Seattlen lähellä on vuorijono, Cascades. Siellä sataa niin paljon lunta, että kinosta voi tulla paikoitellen jopa monta metriä talven aikana. Pomoni varoitti vaarasta, joka uhkaa yksin liikkuvaa lumikenkäilijää: Pieni puu voi hautautua lumeen, ja sillä kohdalla hanki ei ole niin kantava kuin muualla. Jos sinne putoaa, voi monimetrisen hangen uumenista olla vaikea pelastautua. Pomo oli kerran maastossa pelastanut jonkun sellaisesta kuopasta.
Kun putoaa lumikuoppaan, ensimmäiseksi on rauhoituttava, jottei tilanne pahene. Sitten on alettava hitaasti raivata tilaa, mutta niin, ettei kinos romahda. Vasta kun on niin paljon tilaa, ettei romahdusvaaraa ole, voi alkaa ponnistella kohti vapautta.
Kirjoittelen, vai pitäisikö sanoa kilvoittelen, raivatakseni tien lumikuopasta vapauteen. Nyt tilaa alkaa olla riittävästi. On otollinen hetki aloittaa tunnelin kaivuu.
Niin että mikä kuoppa? En tiedä. Se voi selvitä, jos saan kaiken kirjoitetuksi ja jos saan sinulta palautetta. Tai ehkä lumi sulaa. / 20.2.2011 MHo
