Joulutarina
Joulupukki seisoi Korvatunturin huipulla. Hän katseli revontulia, tähtiä, ja välillä alas laaksoon, jossa Korvatunturin suuri hirsinen talo oli. Siellä kaikki tontut varmaankin nukkuivat sikeästi. Oli tapaninyö.
Vaikka oli sydäntalvi ja kaikki hyttyset olivat munina lammissa, joulupukista tuntui kuin jokin olisi inissyt hänen lähellään. Häntä ärsytti oma olemassaolonsa. Toisaalta yö oli mitä ihanin.
Pukki muisteli nuoruuttaan: Hän ei ollut uskaltanut seurata sydämensä ääntä, ennen kuin oli liian myöhäistä, tavallaan. Ehkei se ollut hänen vikansa; hän vain ei ollut kyennyt parempaan. Niin siinä oli käynyt.
Tavallaan. Pukkia vähän hymyilytti. Missähän vaiheessa hän oli tajunnut, miten käy ihmisille, jotka eivät osaa elää: Heistä tulee lähes kuolemattomia. Rangaistukseksi talenttinsa hautaamisesta he joutuvat paradoksaalisesti elämään aina vaan. Edes kuolema ei armahda heitä ja heidän yksinäisyyttään.
Pukki havahtui katselemaan revontulia, jotka hohtivat kuin enkelit. Enkeleitä pukki ei oikein ymmärtänyt, vaikka idea olikin sympaattinen. Pukki ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt myöskään joulua. Miten iloita seimen lapsen syntymästä, kun oma olemassaolokin oli vähän niin ja näin?
Hän muisteli edelleen nuoruuttaan. Hän oli ollut jyrkkä uskossaan, ja hän oli ollut mukana Jerusalemin valtauksessakin vuonna 1099. Myöhemmin häntä kadutti ja ihmetytti, miten hän olikin ottanut ristiretkiaatteen niin tosissaan. Toisaalta, hän ajatteli, se kokemus oli antanut hänelle rokotuksen fanaattisuutta vastaan. Hän mietti, että fanaattisuutta vastaan auttaisi parhaiten nauru, mutta se vaatisi tietoisuutta. Hänhän se oli keksinyt Dantellekin ehdottaa, että kirjoitettaisiin niin absurdi runo helvetistä, että sitä ei voisi nauramatta lukea. Harmi vain, että olikin käynyt paljolti päinvastoin: Danten kuvauksista oli tullut monille virallinen käsitys. Entistä varmemmin moni ajatteli, että oli välttämätöntä uskoa ikuiseen kidutukseen, jotta sinne ei joutuisi itse. Miten vaikeata onkaan ennakoida ihmisten reaktioita.
Pukki oli ehtinyt opiskella montakin ammattia, mutta puu- ja metallisepän taidoista oli lopulta ollut ratkaisevin hyöty. Siltä pohjaltahan hän oli aikoinaan perustanut sittemmin kuuluisaksi tulleen pajansa. Leonardo da Vinci oli muuten ollut hyvä tyyppi, edellä aikaansa. Monia Leonardon ideoita oli pukki myöhemmin soveltanut pajassaan, kun tekniikka sen salli. Mestaritontullakin oli tapana silloin tällöin kysäistä, olisiko mitään hyvää Leonardon ideaa jemmassa.
Pukki oli vaurastunut 1600-luvulla Hollannin tulpaanikuplassa. Hän sattui perustamaan sipuliviljelmän sopivana hetkenä, ja kun sipulien hinnat samaan aikaan nousivat, hän sai 100-kertaisen tuoton yhdessä vuodessa. Hän sijoitti rahat huolellisesti, ja hänen varansa enemmän kuin 50000-kertaistuivat 280 vuodessa, niin että ensimmäisen maailmansodan päättyessä hänellä oli jo 50 miljardia euroa vastaava omaisuus. Silloin hän päätti muuttaa pajansa lasten lahjapajaksi, joka toimisi valtavan omaisuuden tuotoilla. Tosin tuotot eivät valitettavasti aivan riittäneet siihen, että kaikille maailman lapsille olisi voitu joka vuosi antaa lahja, varsinkin, kun ihmisiä oli tullut niin paljon lisää ja vaatimustaso oli samaan aikaan noussut.
Samoihin aikoihin hän oli etsinyt pajalleen rauhallista paikkaa ja tykästynyt lopulta Suomen syrjäseudulla sijaitsevaan Korvatunturiin.
Tonttujen olemassaolosta pukki oli saanut vihiä jo keskiajalla. Tontut olivatkin yksi syy miksi hän valitsi Pohjolan syrjäseudut pajansa paikaksi. Pukki rekrytoi vähitellen yhä enemmän tonttuja, joiden elämä kaupungistuvassa maailmassa alkoi käydä ahtaaksi.
Pukki mietti, että monilla ihmisillä oli hänestä väärä kuva. Ihmiset eivät ajatelleet, miksi hän lahjoja jakoi: siksipä vain, jottei elämä olisi ihan niin ahdistavaa, yksinäistä ja tarkoituksetonta. Joulu sai hänet hetkeksi unohtamaan itsensä, kun lahjavalmistelut veivät kaiken ajan. Sitä paitsi, joulun alla hän saattoi mennä kävelemään johonkin isoon kaupunkiin – siellähän oli valepukkeja liikkeellä, joten häneen ei kiinnitetty huomiota. Mutta muulloin hän tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi, varsinkin aina joulun jälkeen.
Huvittavaa, että ihmiset olivat keksineet jopa legendan ”pukin muorista”, ikään kuin joku voisi häntä oikeasti rakastaa.
Joulupukki katseli vielä kaikessa rauhassa kuuta, tähtiä ja revontulia, ja siinä yksin seistessään – ilman ystäviä, tulevaisuutta ja toivoa – hänestä tuntui että hän ei kuitenkaan ollut aivan yksin. Niin kuin ei Aabrahamkaan ollut aivan yksin tähtiä laskiessaan.
Sitten pukkia alkoi ärsyttää oma tyytyväisyytensä, niin että tuli ihan vilu. Hän lähti laskeutumaan. Häntä puistatti, mutta hän hallitsi itsensä, kun ei muutakaan voinut. / 25.12.2011
