11. Rukous
Olen perillä. Olen tehnyt ainakin yhden asian mikä minun pitikin tehdä.
Olen tehnyt pitkän matkan fundamentalistipojasta mieheksi. Aavistin jo nuorena, että minun täytyisi tehdä matka, mutta vasta vähitellen selvisi, millainen se oli.
Nuorena toivoin, että löytäisin tytön, jonka kanssa voisin tehdä tämän. Niin ei käynyt. Ehkä vaatimuksia oli liikaa. Ehkä en ollut valmis.
Tästä alkaa matka johonkin, en vielä tiedä mihin.
Olenko edelleen vanhoillislestadiolainen, en tiedä. En usko useimpiin asioihin vl-normistossa, mutta eiväthän vauvatkaan usko, ja he ovat uskovaisen esikuvia. Ratkaiskoot muut tämän kysymyksen. Tai ehkä ratkaisen sen itse, kunhan näen mitä tämän jälkeen tapahtuu ja miltä minusta tuntuu.
Olen edelleen syntinen.
Jotkut edellä olevat kirjoitukseni tuntuvat nyt minusta oudoilta. Kirjoittaminen on etäännyttänyt asioista, jotka olivat kipeitä ja läpipääsemättömiä. Tuntuu jopa koomiseltakin, että olen ihan tosissani nähnyt tämän vaivan, että olen kirjoittanut tämän kaiken, monina yksinäisinä iltoina.
Jonakin päivänä osaan ehkä sanoa kaiken lyhyemmin.
Kiitos kaikille ystävilleni, jotka olette minua tieten tai tietämättänne kannustaneet. Monet keskustelut ovat auttaneet aina pienen askelen eteen päin.
Kiitos koulusta, jota sain käydä. Kiitos vanhemmilleni ja siskoilleni ja serkuilleni. Kiitos teille työkaverini: Monina yksinäisinä arkipäivinä te piditte minua hengissä. Kiitos musiikista ja soittotaidosta. Kiitos siitä uskonnollisesta liikkeestä, jossa sain kasvaa ja jonka juurevuuden ja syvyyden haluaisin säilyttää, vaikka en sen monia uskonnollisia opetuksia enää hyväksykään. Kiitos hurjan ihanille, fantastisille, rakkaille vanhoillislestadiolaisille kavereilleni, kielikurssikavereilleni, psykodraamakavereilleni, Lapin-kavereilleni, lenkkikavereilleni. Kiitos ”sompuille” erityisestä Lapin-perheestä, johon sain ja saan kuulua. Kiitos koirille ja hevosille. Kiitos Kiilopäälle, kiitos Eskelisen Lapin Linjalle ja Gold Linen pikavuorobusseille. Kiitos Jerusalemille ja varsinkin sen Länsimuurille. Kiitos Euroopalle, kiitos Sveitsille, kiitos Ruotsille, kiitos saamen kielelle, tänu ka Eesti rahvale ja keelele. Kiitos valtionrautateille, kiitos kesämökkikulttuurille, kiitos mustikoille ja puolukoille, kiitos hauille ja ahvenille. Kiitos polkupyörille, kengille ja suksille. Kiitos pavuille, punajuurille ja pähkinöille. Kiitos juustoille ja piimille. Kiitos erikoiskahveille ja yrttiteille. Kiitos tummille suklaille, varsinkin raakasuklaille. Kiitos konditionaalille ja potentiaalille, kiitos intsruktiivi-ilmauksille. Erityinen kiitos kolmannelle infinitiiville. Kiitos kirjoille, joita olen saanut lukea. Kiitos erityisesti Terra Cognita -kustantamolle innoittavista kirjoista. Kiitos matematiikalle ja kontrapunktille. Kiitos suhteellisuusteorialle. Kiitos Kabalevskin pianokonsertolle D-duuri. Kiitos Sibeliuksen 6. ja 7. sinfonioille, Tonttuparaatille, Dvořakin sinfonialle nro 9, ja Pienet Sydämet -musikaalille. Kiitos Siionin lauluille ja vanhoillislestadiolaiselle lauluperinteelle, joista olen oppinut melodian tajun.
Käykö minulle nyt hyvin? En tiedä. Olen nollapisteessä. Seison ensi kertaa omilla jaloillani. En ole 100% rehellinen, mutta olen niin rehellinen kuin minulle sopii, kuin minä haluan, kuin on minulle luontaista.
Lainaan vielä tähän hieman surumieliseksi lopuksi Hannah Szenesin rukouksen:
אלי, אלי
שלא ייגמר לעולם
החול והים
רישרוש של המיים
ברק השמיים
תפילת האדם
Eli, Eli
shelo jigamer le-olam
ha-chol ve-ha-jam
rishrush shel ha-majim
berak ha-shamajim
tfilat ha-adam.
Jumalani, Jumalani,
älkööt koskaan hävitkö
hiekka ja meri,
veden kohina,
taivaan jyrinä,
ihmisen rukous.
/16.1.2015
Tervehdys,
Kiitokset hienosta analyysistä! Itse jätin ”virallisesti” tämän vl-normiston taakseni
parisen vuotta sitten. Tosin en ollut sitä pitkään aikaan enää noudattanutkaan. Kuitenkin se, että kerroin etten voi uskoa enää tämän normiston mukaan vapautti valtavasti energiaa.
Ollaan kyllä nähty useastikkin ennen Helsingin Ry.llä ja sen jälkeen Motivuksella Kampissa. Minulla ei ole paljon yhteyksiä ”etnisiin lestadiolaisiin”, enkä ole edes facebookissa joten jos haluat tavata keskustelen mielelläni kanssasi joko kahdestaan ja/tai vaikka isommankin porukan kanssa. Hyvää keskiviikon jatkoa!
T. Jukka
Kiitos kiitollisuudesta. Kiitollinen ihminen on harvinaisuus. Rikas elämä on harvinaisuus. Kiitos, että sain lukea blogiasi. Uskon, että moni toivoo, että kirjoittaisit lisää, minä ainakin toivon.
En halua antaa neuvoja kenellekään, lukuunottamatta työtäni.
Minulla on tunne, että sinulla alkaa uusi elämä. Joidenkin elämä päättyy tyhjyyteen. Se tuntuu surulliselta. että jouduit kulkemaan tämän matkan yksin.Selvisit.
Uskon, ettei sinun tarvitse kulkea elämääsi yksin, vaan löydät jostakin sieluntoverin, elämänkumppanin, joka on sinulle rakkain maailmassa.
Jostakin se löytyy, jos ei tästä maasta. niin sitten muualta, vaikka ulkomailta. Sinä kuulut eliittiin, olet maailmankansalainen. Suomi ei ole sivistysvaltio. Saksassa jopa maallikko tietää, mikä on fuugassa ahtokulku, Suomessa ei niin ole.
Maailma on täynnä kauniita naisia, jotka varmasti täyttävät vaatimustasosi ja sinä ansaitset vain parhaan. Sen kun tulet ulos missä oletkin ja valitset.
Iloitse! Ansaitset sen. Ansaitset sen, olet aina ansainnut sen, että olet olet syvästi onnellinen! Toivotan sinulle Jumalan siunaamaa elämää!
Hienoja, oivaltavia kirjoituksia!
On merkillinen tunne, kun huomaa miten kaikki se, mitä on pitänyt totena ja mitä sinulle on koko elämäsi ajan syötetty, osoittautuukin valheeksi ja pelkäksi uskomukseksi ilman minkäänlaista totuuspohjaa. Koko se pohja, mille elämäsi on rakentunut murenee ja huomaat, että sinun on luotava kokonaan uusi ajatusmalli. On kuin suomukset tipahtaisivat silmistä ja alkaa katsella maailmaa uusin silmin sillä hetkellä, kun uskaltaa tunnustaa itselleen, etten minä enää voi uskoa noihin satuihin.
Siitä alkaa avartava, mutta toisaalta raskas tie, missä sinun on käytävä kaikki elämäsi peruskysymykset läpi, ajateltava ne itse ilman, että sinulle annettaisiin kaikkeen valmiit ”vastaukset”. ( usko vain, uskomiseen se jää, älä mieti turhia )
Alussa on todella pettynyt olo, on vihainen itselleen, kuinka olen antanut huijata itseäni noin pitkään. Toisaalta koko ajan huomaa, kuinka palaset alkavat loksahdella paikoilleen ja oma käsitys maailmasta ja elämästä täsmentyy. Mitä kauemmas tuosta yhteisöstä henkisesti pääsee, sen paremmin alkaa nähdä sen vain yhtenä pienenä osana tämän maailman erilaisissa uskonnollisissa liikkeissä. Sen merkitys ja ”erityisyys” pienenevät ja osaa laittaa sen omalle paikalleen maailman eri ilmiöiden joukkoon.
Onnea sinulle elämääsi ja nauti vapaudestasi, anna ajatustesi lentää ilman uskonnon kahleita. Vapaaksi meidät on luotu eikä minkään oppien kahleisiin!
”Olen edelleen syntinen.”
Älä ole.
Synti on käsite, jolla uskonnolliset vallankäyttäjät kontrolloivat ihmisiä. Syntiset syyllistävät itsensä asioista, joista auktoriteetit haluavat heitä syyllistää pönkittääkseen omaa valtaansa.
Syntiset ihmiset ovat liekanarussa olevia lampaita, jotka alistuvat ja ovat taivuteltavissa mihin tahansa saadakseen synninpäästön…. ja hetken päästä syyllistyvät taas omasta ”syntisyydestään”.
Kristinusko pönkittää omaa valtaansa uskottelemalla ihmisille, että he ovat perusluonnoltaan pahoja perisyntisiä ja tarjoaa itseään ainoana vaihtoehtona pelastautua tuosta ”pahuudesta” rangaistukseksi tulevasta ikuisesta kadotuksesta. Noidankehä on valmis.
Miksi ihmisen pitäisi tuntea itsensä ”syntiseksi”?
Miksi syyllistyä asioista, jotka kuuluvat ihmisluontoon, ja joista ei ole haittaa kenellekään? Vain siksikö, että miellyttäisi uskonnollisia auktoriteetteja?
Synnin käsite on vallankäytön väline.
Minusta nämä vaikuttavat uskovaisen ihmisen kirjoituksilta. Hienoja tekstejä. Tulee mieleen sanoa, että Kristuksin kävi individuaatioprosessin, yksin. Lopulta hän tuli Jumalansakin hylkäämäksi ja huusi ristillä Eli Eli lama sabaktani. Hän kohosi esiin oman aikansa tapakristillisyydestä ja fariesealaisuudesta, uskalsi syödä opetuslastensa kanssa viljaa sunnuntaina suoraan pellosta, samoin kuin vanhan testamentit rohkelikot söivät näkyleipiä suoraan alttarilta nälkäänsä. Omakohtainen usko on rohkeaa, se on kipeää, se on yksinäistäkin. Mutta kuten susi tarinassasi tajusi, muitakin on. Meitä muita, jotka kipeästi nousemme olemassaolon usvasta elävän uskon tielle, jota eivät ohjaa isien perinnäissäännöt vaan sydämen usko ja luottamus taivaan Majesteetin huolenpitoon. Herrakin sai korpeilta ruokaa oltuaan saatanan kiusattavana erämaassa. Yksin et ole, vaikka kukaan ei uskaltaisi nousta rinnalle kulkemaan.