8. Kaikkein pyhin
Oikeastaan se on loogista.
Että jos on kokenut jouluyön onnen.
Ja jos on saanut käydä koulua.
Ja jos on kuullut kärsimyksestä.
Ja on saanut oppia, että kannattaa puhua totta ja pyrkiä hyvään, jopa henkensä uhalla.
Niin että on oppinut tuntemaan, tietämään ja myötätuntemaan, ja uskomaan että on jotakin suurempaa kuin hengissäpysyminen.
Niin tähän asti kaikki hyvin.
Ja jos vaikeudet alkavat vasta kun pitää sokeasti uskoa Jumalaan, joka ei välitä tästä elämästä ja joka kiduttaa joitakuita ikuisesti helvetissä.
Niin on loogista, että ihmisen mieleen kehittyy käsittämätön, muodoton, jakomielinen sekoitus toiveikasta elämäntunnetta ja itsetuhoista masennusta ja toimintakyvyttömyyttä. Ja että ihminen ei voi elää, hän ei voi tulla aikuiseksi, seistä omilla jaloillaan, ennen kuin hän on ratkaissut ongelman, Jumalan ongelman.
Ja että kun myöhemmin, elämänkokemusten, epätoivon rajalla käymisen, itsetutkistelun, omien lasten kohtaamisen, tai oman kuoleman ajattelemisen jälkeen uskaltaa katsoa Jumalan kasvoja.
Uskaltaa katsoa Jumalan kasvoja, ja silmiä, tuon Jumalan, joka ei välitä siitä, että hänen luoduillaan olisi hyvä olla täällä, joka vaatii sokeaa uskoa ja sitoutumista itseensä ja omaan joukkoonsa, ja joka lopulta kiduttaa joitakuita ikuisesti helvetissä, ja edellyttää pelastuneiden heiluttelevan hänelle palmunoksia iankaikkisesti.
Niin ihmiselle tulee tunne, kuin olisi tavannut tuon tyypin aiemminkin. Kuin hänen toiminnassaan olisi jotakin tuttua. Ja silloin, ohikiitävän hetken, Jumalan silmissä näkyy välähdys; se häviää, ja kaikki on taas kuin ennekin, mutta ihmisen vatsa ja sydän tietävät paremmin – veri alkaa kiertää, niin että ei ole rauhaa, ja ihminen katsoo Jumalaa, ja taas välähtää, ja Jumala katsoo pois ja on taas niin kuin aina, mutta tieto nousee vatsasta ylös, kohti kurkkua, sitä alkaa kuristaa, ja tieto valuu raajoihin, ja niitä alkaa kylmätä, ja tieto nousee aivoista kohti suuta, mutta ihminen ymmärtää olla hiljaa, ja tieto nousee sieraimiin, se nousee matelijanaivoihin, ja ihminen kamppailee vastaan. Ihminen kamppailee, sekunti sekunnilta, painaa katseensa, nostaa katseensa ja näkee sen taas, ja muut huutavat Halleluja, mutta Jumalan katseen välähdys räjäyttää tiedon aivoihin: Tuo Jumala, joka nauttii palvonnasta, joka ei välitä ihmisen hyvinvoinnista vaan omasta egostaan ja joka kiduttaa ihmisiä sekä täällä että ikuisuudessa. Tuo Jumala, julma narsistinen pelle, on Saatana. Saatana on Jumalan paikalla. (*1)
Ja se on tosiaan loogista. Ja kyse on vain siitä, miten turmion iljetys tapahtui? Milloin Saatana istui Jumalan paikalle kaikkein pyhimpään?
Tämä kysymys on liian suuri, mutta arvaan: Se tapahtui, kun uskonnon normistosta tehtiin lopullinen.
Ja ehkä jossain taampana Jumala katsoo ihmetellen, kun näytös jatkuu ja toistuu. Ehkä hänet voi kohdata hevosessa tai koirassa, tai ihmisessä joka ei teeskentele eikä riistä. Jumala hymyilee ja häntä huvittaa tuollainen pelleily. Surettaakin, kun ajattelee, kuinka moni antaa rahansa siinä missä ei ole leipää, työnsä siinä missä ei ole ravintoa, sydämensä siinä missä ei ole iloa, ja henkensä siinä missä ei ole vapautta eikä toivoa.
*1 Tässä ”Saatana”= ”Paholainen”. Sanalla on muitakin merkityksiä.
Mitä jää jäljelle, kun luopuu uskosta, joka on osoittautunut uskotteluksi?
Ensin tulee tsunami.
Sitten tulee väsymys, pimeys, hiljaisuus.
Sitten hämmästyttää perustus, jolle on saavuttu: Siinä ei ole rakennetta. Vaikka se on kova, se ei ole kylmä, ja sillä on hyvä nukkua myrskyn jälkeen.
Tulee aamu, ensimmäinen päivä. On löytynyt perustus, jolla ei ole nimeä, ja juuri siksi se kestää. On aika heittää pois vanha taikina, ja tehdä tilaa uudelle.
Maailma on kaunis.
/16.1.2015
Kiitos paljon tästä.
Ensin pitää palata ensimmäiseen kirjoitukseen, analysoida ja miettiä sitä
ja niihin ajatuksiin joita olen pohtinut vuosikausia
syvän epätoivon vallassa-saamatta mitään vastausta.
Minun Jumalani kasvot eivät ole ystävälliset.
En oikein usko, että Hän välittää minusta ja asioistani.