3. Uskonnon malli
Millaisia mielen rakenteita vanhoillislestadiolaisuus virittää? Minkä takia on monia tulkintoja? Minkä takia monet tai useimmat vanhoillislestadiolaiset kokevat uskontonsa ristiriitaisena?
Jotta saisin mielen rakenteita esille, kuvaan vanhoillislestadiolaisuutta eri mallilla kuin millä sitä yleensä kuvataan. Keskityn piirteisiin, jotka ovat olleet minulle itselleni tärkeimpiä, kipeimpiä, kohtalokkaimpia – siis pelkistän.
Esittämäni malli perustuu kokemuksiini vanhoillislestadiolaisena sekä keskusteluihini muiden vanhoillislestadiolaisten kanssa. Aineisto on kasautunut vähitellen, ja se on vain muistoina: Minulla ei ole päiväkirjaa tai mediaviitteitä.
Kuvaan kolme asiaa: Ihmisen moraalisen unelman, vanhoillislestadiolaisuuden normiston eli logoksen, ja vanhoillislestadiolaisuuden moraalisen luonteen eli eetoksen. Mielestäni ihmisen moraalisen unelman ja vanhoillislestadiolaisuuden normiston välillä on ristiriita, ja vanhoillislestadiolaisuuden moraalinen luonne sisältää vaikutteita molemmista.
Ihmisen moraalisella unelmalla tarkoitan ajatusta hyvästä ja oikeudenmukaisesta maailmasta, vapaasta olemassaolosta sekä omantunnon rauhasta. Vaikka teologia ei ole kovin kiinnostunut ihmisen moraalisesta unelmasta, ajattelen, että ihmisen moraalisen unelman tavoitteleminen on tai pitäisi olla uskonnon tarkoitus. Koska ihmisen moraalisesta unelmasta ei paljon puhuta, sitä voisi kutsua hiljaiseksi uskonnoksi.
Normistolla tarkoitan uskonnon oppeja ja elämäntapasääntöjä. Koska normistosta puhutaan, sitä voisi kutsua äänekkääksi uskonnoksi tai viralliseksi uskonnoksi. Vanhoillislestadiolaisuutta koskevassa keskustelussa oppi ja elämäntapasäännöt nähdään usein vastakkaisina – oppi hyvä, elämäntapasäännöt pahoja – mutta mielestäni niiden ero ei ole merkitsevä: Opit määräävät ajattelua, elämäntapasäännöt määräävät tekoja, ja molemmilla voidaan ohjata hyvään tai pahaan.
Mutta miksi puhua ihmisen moraalisesta unelmasta, joka yhdessä normiston kanssa määrittää moraalisen luonten? Enhän ole kuullut kenenkään puhuvan sellaisesta. Miksi normiston kuvaaminen ei riitä?
Jos kuvaisin vain normiston, vanhoillislestadiolaisuus näyttäisi samalta kuin normistonsa, mikä ei mielestäni vastaisi todellisuutta. Niin tehdessäni jättäisin huomiotta, että normisto tuntuu monista tai jopa melkein kaikista vanhoillislestadiolaisista hankalalta. Muodostuisi siis joko irvikuva tai kiiltokuva: Se, jonka mielestä normisto on paha, luulisi että vanhoillislestadiolaiset ovat pahoja. Se, jonka mielestä normisto on hyvä, luulisi että vanhoillislestadiolaiset kannattavat sitä täysillä. Kumpikin luulisi jotakin, mikä ei ole mielestäni totta.
Jos sen sijaan tarkastelen normiston ohella myös ihmisen moraalista unelmaa, kuvaan vanhoillislestadiolaisia ihmisiä totuudenmukaisemmin – mielestäni kauniimmin – ja pystyn jonkin verran selittämään vanhoillislestadiolaisten kokemaa sisäistä ristiriitaa ja sitä, että liikkeen sisällä on erilaisia kokemuksia. Malli on siis selitysvoimaisempi kuin pelkästään normistosta koostuva malli.
Ajattelen siis, että ihmisen moraalinen unelma ja vanhoillislestadiolaisuuden normisto ovat osin ristiriidassa. Olisi ollut kaksi muutakin tapaa mallintaa ristiriita, mutta hylkäsin ne seuraavista syistä:
- Hylkäsin ajatuksen, että ristiriita olisi uskon ja epäuskon välillä. Monille vanhoillislestadiolaislle normisto ei ole ainoa uskonnollisen päättelyn perusta: He ajattelevat, että on olemassa tarkemmin määrittelemätön ”uskon ydin”, joka on joskus tärkeämpi kuin normiston yksityiskohdat. Tällöin ristiriidan aiheuttaja on teologisesti uskonnon sisällä. Jos mallintaisin ristiriidan uskon ja epäuskon välille, en kuvaisi oikein näiden vanhoillislestadiolaisten uskontoa.
- Hylkäsin ajatuksen, että ristiriita olisi normiston sisällä, ainakin pelkästään. Minun mielestäni se on kyllä sielläkin, sillä vanhoillislestadiolaisuudessa keskeinen oppi vauvojen uskovaisuudesta mitätöi tai ainakin toissijaistaa koko muun opin (*1)! Mutta monet vanhoillislestadiolaiset ajattelevat normiston olevan johdonmukainen järjestelmä, jota uskovaisen tulee noudattaa tinkimättä. He eivät siis ajattele, että normit voisivat olla ristiriitaisia tai että niillä voisi olla tärkeysjärjestys, jota uskovainen joutuisi punnitsemaan. He eivät myöskään tee vauvojen uskovaisuudesta edellä kuvaamaani päätelmää. Jos mallintaisin ristiriidan normiston sisälle, en kuvaisi oikein näiden vanhoillislestadiolaisten uskontoa.
(*1) Vauvoilla ei ole normistoa, joten vanhoillislestadiolaisuuden normisto itse asiassa tulee väittäneeksi, että normistoon sitoutuminen on uskovaisuuden kannalta toissijainen seikka.
Jotta voisin kuvata vanhoillislestadiolaisuuden moninaisuuden, joudun siis sisällyttämään kuvaukseen normiston lisäksi jonkin muun, ja kutsun sitä ihmisen moraaliseksi unelmaksi.
Ajattelen, että ihmisen moraalisen unelman ylläpitäminen on tai pitäisi olla uskonnon tai kulttuurin varsinainen tarkoitus – kyky ja tarve sellaiseen on jossakin vaiheessa ilmestynyt ihmislajiin. Mutta miten pyrkiä sitä kohti käytännössä? On alettu koota normistoa hyvän ja pahan tietämiseksi, ja hyvä niin. Mutta sitten normisto on julistettu ikuiseksi totuudeksi, unelma on unohtunut, ja normit ovat alkaneet jäytää eetosta, vaikka niiden piti olla välineitä.
/15.1.2015
