Horsmat
Lapsuuden kesäiltojen valo ja inisevät itikat olivat kuin aavistus taivaasta. Mutta sellaisesta taivaasta jossa epäilys kalvaa: Jos Jumala ei olekaan hyvä? Tekee mieli alkaa sanoittaa tuota haikeutta, ja kun ei osaa lyhyesti, täytyy yrittää tarinan kautta. Tässä ensimmäinen hapuileva yritys, hieman surrealistinenkin introspektio erään uskonnon riipaisevaan puoleen. Tarinan aineksina on vanhoillislestadiolaisuuden todellista historiaa 70-luvulla ja sen jälkeen, mutta henkilöt eivät ole todellisia. Tässä tarinassa vanha mies seisoo talonsa pihalla kesäiltana jossakin Sydän-Suomen karuilla mailla.
Vanha mies seisoi pihalla ja ajatteli elämäänsä, taas kerran. Oikeastaan hän vihasi itseään.
Hän vihasi itseään siitä ettei ollut osannut elää. Hän tiesi kertakaikkisen selvästi, että tällaista elämää hän ei voisi kenellekään suositella. Hän yritti ajatella, että tämä oli kuitenkin paras elämä johon hän oli kyennyt, mutta väkisin pyrki mieleen ajatus, oliko sittenkään.
Hän ei tiennyt, oliko vika hänessä vai ympäristössä vai onnettomissa sattumissa. Se, minkä hän varmasti tiesi, oli että hän ei ollut löytänyt rakkautta.
Hänen mieleensä palautui kohtalokas vuosi 1972, yli 40 vuotta sitten, jolloin hän menetti yhteisönsä. Lestadiolaisuudessa oli siihen aikaan paljon ”hoitokokouksia”, joiden ilmapiiri oli kohtalokas. Kerran ”hoidettiin” erästä mummoa hempeydestä – mummo kun ei vetänyt selvää rajaa oikean seurakunnan ympärille.
Mies oli silloin avannut suunsa puolustaakseen mummoa. Se oli niissä oloissa hänen tiensä pää.
Hän joutui itse hoidettavaksi. Oliko seurakuntaoppiin tullut vikaa? Entä muut opit? Pian hoitajille selvisi, että hän oli kovin epäselvä opillisesti eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä siitä parannusta. Päinvastoin.
Hän ei voinut antaa periksi, sillä hän oli käynyt pari vuotta aikaisemmin rajalla. Siellä hän oli joutunut myöntämään: Se en ole minä. Minä en usko, niin kuin on opetettu ja niin kuin olen yrittänyt uskoa. Minä en haluaisi opettaa lapsilleni, jos sellaisia olisi, että pitää vääntää aivonsa ja sydämensä uskomaan sitä mitä on käsketty, vaikka järki ja omatunto huutavat: ei näin.
Kun pakottautuu uskomaan mitä on käsketty, ei tiedä, mihin oikeasti uskoo. Hän oli jo ehtinyt ajatella sen verran, että tiesi mihin uskoi ja näki uskonnossaan aidostikin hyvää ja mielekästä: Raittius, yhteisöllisyys, puhe synnistä ja armosta, laulujen meditatiivisuus ja paljon muuta. Ja olihan omantunnon kuuntelemisen perinnekin, vaikka se tahtoi hukkua kuuliaisuusvaatimuksen alle. Näistä hyvistä asioista hänellä ei ollut toistaiseksi aikomusta luopua. Mutta hän ei voinut olla paketti-uskovainen, joka hyväksyy hyvän kylkiäisenä pahaa. Yksi paha oli se, kun piti olla varma että muualla ei tule autuaaksi. Jos ei ollut varma, oli hempeässä hengessä, ja se oli kadottava sieluntila.
Tultuaan epätoivoiselle rajalle hän oli kohdannut yhteisönsä mystisen puolen. Eräs ystävä oli vakuuttanut, että saa olla Jumalan lapsi sitoutumatta tunnustukseen tai opinkappaleisiin. Se oli avannut hänelle uuden tien. Sillä tiellä hän oli löytänyt rauhan, turvallisen kallion jolla seistä.
Mutta siinä hoitojutussa kävi niin, että hänet erotettiin seurakuntayhteydestä eikä häntä enää pidetty Jumalan lapsena. Päätös ei särkenyt hänen rauhaansa, mutta se oli kohtalokas muuten: Se sulki lähes 100% todennäköisyydellä pois sen mahdollisuuden, että joku lestadiolainen tyttö rakastuisi häneen.
Toisaalta hän ei tuntenut erityistä vetoa muuallekaan. Hän jäi loppuiäkseen roikkumaan lestadiolaisuuden kylkeen, kävi suviseuroissakin. Joka päivä hän mietti, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta ei keksinyt.
Talostaan hän piti huolta. Se oli jo kulunut, mutta perusterve ja homeeton. Puuvajassa oli puita 3 vuodeksi, ja hän oli viljellyt maatakin leipätyönsä ohella. Niin hän oli saanut aikansa kulumaan. Toisinaan hän lähti kävely- tai pyöräilylenkille. Niillä retkillä hän useimmiten ylitti yksinäisen rautatien. Hän pysähtyi silloin katselemaan rautatietä ja sen penkalla kasvavia horsmia. Hän katseli pitkään, ja ehti katsella kärpäsiäkin jotka surisivat siinä vieressä.
Hänelle oli sattunut yksi ihmeellinen asia. Tuona kohtalokkaana vuonna 1972 hän oli löytänyt talonsa portailta kultalehdistä tehdyn ketjun, ja sen mukana oli ohje: ”Olet lähtenyt autiomaahan. Lisää ketjuun lehti, ja anna se eteenpäin. Se kohtaa kerran toisen samanlaisen ketjun – ja mitä sitten, sen Herra tietää.”
Aluksi hän oli ollut vähän mielissäänkin. Mutta kun elämä oli kulunut pidemmälle, hän oli alkanut vihata ketjua ja varsinkin sen mukana tullutta tehtävää. Kenelle hän muka antaisi ketjun? Miksi hänen piti olla mukana tällaisissa oudoissa hankkeissa, kun muut elivät onnellisesti? Oliko hänellä edes oikeutta antaa ketjua taas jonkun toisen ristiksi? Mutta toisaalta, oliko ketju todella 150 sukupolvea vanha, niin kuin siinä oli lehtiä? Ja mitä hän voisi tehdä ketjulle, jollei antaisi sitä eteenpäin?
Sillä ystävällä, joka oli neuvonut hänelle mystisen tien, oli ollut siinä mielessä toisenlainen onni, että hän ei ollut joutunut hoidettavaksi silloin pahimpana aikana. Myöhemmin hoitokokousaalto laantui, ja lestadiolaisuus muuttui yksilötasolla rennommaksi. He pitivät silloin tällöin yhteyttä. Joskus he yrittivät miettiä, kenelle ketjun voisi antaa tai mitä muuta sillä voisi tehdä. Se helpotti oloa, mutta kelvollista ratkaisua ei löytynyt.
Kerran hän tuli ajatelleeksi, olikohan hänellä edes laillista omistusoikeutta ketjuun. Hän meni poliisilaitokselle ja kertoi ketjun tarinan toivoen, että pääsisi siitä eroon. Poliisi tutki asiaa muutaman viikon, mutta sitten hänelle ilmoitettiin, että hän saisi pitää ketjun. Hän sai siitä virallisen paperinkin.
Kaksi vuotta sitten hän melkein sulatutti ketjun harkoksi myydäkseen sen. Mutta viime hetkellä hän perui aikeensa, koska pelkäsi ettei sillä tavallakaan pääsisi ketjusta eroon henkisesti.
Mutta tänä iltana hänelle oli sattunut jälleen ihmeellinen asia. Hänen pihaansa oli tullut nuori mies, pyöräilijä. Mies oli esittäytynyt: Hän oli toisesta maasta, töissä Suomessa, nyt lestadiolaisen työkaverinsa häissä näillä seuduilla. Hän oli saanut häiden jälkeen kutsun mökille jatkamaan viikonloppua muiden sinkkuvieraiden kanssa. Illalla oli tehnyt mieli liikkeelle, ja polkupyörä oli löytynyt mökin vajasta. Hänellä oli ollut keskusteluja lestadiolaisten kanssa, ja yksi kaveri oli antanut hänelle vinkin mennä jututtamaan vanhaa miestä hoitokokouksista. Tässä hän nyt oli. He juttelivat pitkään, ja vanha mies kertoi hänelle historiansa. Nuori mieskin kertoi elämästään ja vaikutelmista joita hänelle oli tullut viime päivinä. Hän kertoi myös pysähtyneensä matkalla ihailemaan yksinäistä rautatietä ja sen pientareella kukkivia horsmia. Tämä jotenkin sykähdytti vanhaa miestä, ja hän haki sisältä kultaketjun näyttääkseen sen, ihan huvin vuoksi vain. Ja silloin oli tapahtunut outoa: Nuori mies oli vetäissyt taskustaan samanlaisen ketjun. He olivat molemmat hölmistyneet, ja sitten vanhaa miestä alkoi naurattaa. Juttu oli niin hyvä, että pidemmittä selityksittä hän tarjosi omaa ketjuaan nuorelle miehelle, ja tämähän suostui. Vanha mies ajatteli, että hyvä näin: Ketju pois, mutta mitään ahdistavaa tehtävää sen mukana ei enää siirtynyt.
Nuori mies oli lähtenyt ajamaan mökille päin pitkin sorapintaista, yöauringon häikäisemää maantietä, leivojen laulaessa suvitaivaalla.
Mutta vanha mies seisoi pihalla, ja vihasi vain itseään.
/27.5.2011
