2. Hoitokokoukset ja vanhoillislestadiolainen oppi
2010
Itken harvoin, mutta kerran se tuli. Oli kesä, ajoin yksin autolla Suomessa, kuuntelin radiota. Sieltä tuli Evakon laulu. Viimeisessä säkeistössä repesin:
”Omaa peltotilkkuaan kun äiti äesti,
uuden elon alkamista kiurut säesti
– Mie istuin pienen veljen kanssa siinä pellon laidalla,
kerroin hälle kuinka kaunis oli kerran Karjala.” / Veikko Lavi
Laulu antoi tilan surra, myös aikuisten puolesta, jotka eivät osaa tai uskalla.
Jos lapset eivät muista, kivet muistavat.
Hoitokokoussanasto
- Uskovainen, Jumalan lapsi: a) Kuka tahansa lapsi, tai b) Vanhoillislestadiolainen aikuinen.
- Epäuskoinen: Ei uskovainen, ei Jumalan lapsi.
- Jumalan seurakunta, Jumalan valtakunta: Kaikkien uskovaisten joukko.
- Seurakuntaoppi: Oppi, jonka mukaan Jumalan seurakunnan ulkopuolella ei ole pelastusta.
- Hoitokokous: Oikeudenistuntoa muistuttava kokous, jossa tutkitaan jonkun elämää ja sieluntilaa.
- Kristuksen kirkkolaki: 3-vaiheinen menettely, jossa hoitokokous on viimeinen vaihe. (Katso Matt 18:15-18)
- Väärä henki: Sieluntila, jossa ihminen ei ole uskovainen, vaikka luulee olevansa ja vaikka kuuluu ulkonaisesti Jumalan seurakuntaan. Esimerkkejä: ”kuiva henki”, ”hempeä henki”, ”kososlainen henki”.
- Sitominen: Erottaminen Jumalan seurakunnasta eli tuomitseminen epäuskoiseksi, vastoin asianomaisen tahtoa.
- Eriseura: Jumalan seurakunnasta opillisesti tai muuten erkaantunut ryhmä.
1978
70-luku oli vanhoillislestadiolaisuudessa hoitokokousten aikaa. Niiden tunnelmaa on vaikea kuvata: Aate läpäisi sielut. Pelko ja kohtalokkuus levisi. Propaganda ohitti perustavimmat väitteet itsestäänselvyyksinä: Kristinoppia ja sen vanhoillislestadiolaisia laajennuksia ei erityisesti tarvinnut perustella, vaan oli aikaa keskittyä kyseisen opin noudattamisen valvomiseen, erityisesti ns. väärien henkien havaitsemiseen.
Hoitokokoukset ovat julkinen salaisuus, joka yhä tuhoaa monia niihin osallistuneita.
Hoitokokousten taustalla oli vanhoillislestadiolainen oppi, aate. Erityisesti helvetti- ja seurakuntaoppi mahdollisti hoitokokoukset ja kannusti niihin. Oppi otettiin silloin todesta, ja luulen, että monet ottavat yhä: On vain yksi Jumalan seurakunta, ja sen opeille ja ohjeille on oltava kuuliainen välttääkseen helvetin. Hoitokokousaikana painotettiin, että seurakuntaoppia on todella pidettävä totena. Jos vain salaa mielessäänkin jättää avoimeksi, voisiko muutoinkin pelastua, on jo eksynyt väärään oppiin ja henkeen eikä pelastu itse.
Hoitokokouksissa ja seurakuntapäivillä puitiin ihmisten elämää ja sieluntilaa – heitä syytettiin tai he syyttivät itseään synneistä ja vääristä hengistä. Jollekulle oli esimerkiksi kirkastunut, että hän on ollut 25 vuotta kososlaisessa hengessä. Parannuksentekijät jonottivat mikrofonille. Parannusta tehtiin varmuuden vuoksikin, sillä olihan toki parempi tehdään turhaan parannus kuin kuolla väärähenkisenä ja joutua ikuiseen vaivaan.
Ne, joiden elämä tai oppi poikkesi normista tai jotka arvostelivat hoitokokouksia, joutuivat hoidettavaksi. Jos hoidon jälkeenkään ei tehnyt parannusta, sidottiin. Kaikkien tuli pitää sidottuja epäuskoisina, kadotettuina. Heitä piti myös karttaa, sillä hehän saatoivat eksyttää muitakin. Ajateltiinpa hurskaasti, että eristäminen vetäisi heitä parannukseen.
Syksyllä 1978 hoitokokouksia ja seurakuntapäiviä oli erityisen paljon. Niinpä eräskin mies ja nainen joutuivat hoidettaviksi. He olivat naimisissa, ja heidän elämänsä oli monin tavoin hyvällä mallilla. Nainen oli ollut kuolla edellisenä vuonna raskausmyrkytykseen, mutta siitä oli selvitty. Heillä oli monta lasta, ei tosin lestadiolaisittain erityisen paljon. Hoitoa oli ollut ennenkin, mutta nyt se tiivistyi. Eräässä espoolaisessa omakotitalossa pidettiin hoitokokous. Olohuone oli täynnä alueen uskonveljiä ja –sisaria sekä Helsingin rauhanyhdistyksen johtokunnan jäseniä, ja monet osallistuivat hoitamiseen.
Hoidettavia syytettiin tai epäiltiin kolmesta asiasta: He olivat kyseenalaistaneet eräiden tuttaviensa hoidon ja sitomisen. Heidän seurakuntaopissaan oli horjuvuutta, ”hempeyttä”. Ja erään sisaren mielestä heille syntyi liian harvoin lapsia.
Hoidettavat tekivät illan aikana tiliä seurakuntaopistaan. Ja vähän siitäkin toisestakin asiasta (*1). Tilitys ei tyydyttänyt seurakuntaa.
(*1) Saimme kuulla, että äidin terveyden vuoksi oli pidättäydytty joksikin aikaa sukupuolisuhteesta.
Kun oli keskusteltu muutama tunti, johtokunta meni toiseen huoneeseen neuvottelemaan. Sitten se palasi julistamaan päätöksen: Sidotaan. Puheenjohtaja muistutti, että ”te lapsetkaan ette nyt voi sanoa isälle ja äidille Jumalan rauhaa”.
Minä, 13-vuotias uskon sankari, Pavlik Morozovin kaltainen hurskas poika, asetuin seurakunnan puolelle. Voi olla, että olisin toiminut samoin, vaikka syytteenä olisi ollut kansanvihollisuus ja rangaistuksena teloitus. Menetin lapsuuteni kuin evakot Karjalan. Menetin vanhempani kuin Pavlik. (En sentään lmiantanut heitä.)
Sen jälkeen asia oli minulle 18 vuotta tabu. Vasta vuonna 1996 uskalsin kysyä mielessäni, menikö kaikki oikein.
Julkisuudessa oksennus tulee aina olemaan tabu. En siis voi maalata tähän mieleni kuvaa. Mutta sanonpahan että hyi saatana.
Toista kertaa en ole itkenyt. Sielu on kylmä.
/ 15.1.2015
Olen lukenut edelleen tekstiä vl-uskosta. Teksti on viiltävää, analyyttistä, kirkasta,
siinä ei ole ainakaan minulle tilaa enää tulkinnoille. Sen sijaan se herättää loputtomasti kysymyksiä, ihmettelyä, pohdintaa, järkytyksiä. Kysymyksen:
menikö kaikki oikein? Viittaan tässä ensiksi hoitokokouksiin. Kiitän Luojaa, että säästyin niiltä. En ole koskaan livenä ollut todistamassa, mitä niissä tapahtui, tosin jonkinlainen käsitys minulle niistä aikoinaan muodostui. Jos olisin ollut paikalla, en usko, että niiden jälkeen enää olisin kulkenut kertaakaan seuroissa. Olen täysin järkyttynyt.
Testaan, meneekö tämä vastaukseni perille, edellinen ei mennyt, joten esitän yhden kysymyksen, joka ensiksi nousi mieleeni.
Pyydettiinkö hoitokokousten uhreilta koskaan anteeksi?
Jos/kun asioita jälkeen päin setvittiin ja jos hoitajat parannusta tekivät, ei se riitä, että joltakin muulta pyydetään anteeksi. Asiat täytyy selvittää henkilökohtaisesti myös uhrien kanssa. Jokaisen, Kuinka palljon sielullisesti vammautuneita ihmisiä näiden kokouksten takia saatiin aikaiseksi, mitä hirveää tuhoa? Jeesus, Jumalan Poika, ei ikinä jättänyt yhtään uhria kitumaan katuojaan, vaan nosti hänet sieltä ylös, armahti, nosti, kantoi, auttoi hänet ulos ahdingosta.
Minulla nousi todella paljon kysymyksiä ja ajatuksia tästä.
Tuli mieleen, että olisiko tällainen ehdotus järkevä:
Voitaisiinko nämä hoitokokousajat puida nyt jälkeen päin asiallisesti, mistä tässä kaikessa oikein oli kyse? Rehellisesti ja avoimesti. Lähimmäisenrakkauden hengessä,koska ilman rakkaudellista ilmapiiriä kaikki vain pahenee. Tiedän ihmisiä, jotka olivat hyvin nuoria tuohon aikaan, suunnilleen murrosikäisiä, joita asia painaa vieläkin, mutta he eivät ole saaneet keskustelua aikaan. Eräs mies, joka tuolloin oli nuori, ei enää kulje seuroissa syystä, miten hänen isäänsä kohdeltiin tuolloin. Kuulin kesällä, että hoitokokousaikana henkilö nimeltä Heikki Saari oli möläyttänyt jotain todella ilkeää eräälle papille. Tunnen tämän henkilön, hän on hyvin kiltti ja herkkä ihminen. Tuli tunne, ettei hän vieläkään ole selvinnyt traumasta, minkä hän siitä sai. Minulle tuli tunne, että Saaren motiivina näytti olleen puhtaasti ilkeys ja kateus. Luulen, että joillakin varmaan oli huoli lähimmäisestä. Mutta eikö olisi riittänyt kahdenkeskiset keskustelut ja seurakuntapäivät? Mikä oli henkioppi? Minä en tiedä, mitä se tarkoittaa.