Laitapuolen kulkijana
Jokin osa minua on elänyt laitapuolen kulkijana.
Laitapuolen kulkija katselee elämää kaukaa, objektiivisesti, vähän niin kuin Helsinkiä Seattlesta tai Seattlea Helsingistä.
Laitapuolen kulkijalle maailma on lohduttoman kaunis, liian täynnä kauniita mahdollisuuksia, jotta ne voisivat toteutua. ”Mun henkeni tietäjät harmaat, ne erämaita etsien kulkee. Mutt taivas on tumma ja tähdetön, ja yö minut ympäri sulkee. Minä lapsena vanhaksi vanhenin, ….” (Sanoi Eino Leino).
Laitapuolen kulkija ei kuitenkaan lakkaa toivomasta, idealistisesti. Kun laitapuolen kulkija oli kesätöissä Suunto Oy:n tehtaalla vuonna 1986, työpajan kasettisoittimelta soi vuoden 1985 euroviisukappale ”Eläköön elämä ja yö” (sanat V-P Lehto). Mutta mielikuvitus lisäsi yhden kirjaimen, ja niinpä kuulija luuli kuulevansa ”Eläköön elämä ja TYÖ”. Erehdys selvisi vasta tätä kirjoittaessa. No, elämä ja työ olisikin ollut liian kirkasotsaista 80-luvun lopun ilmapiiriin, mutta sitä ei kuulija tullut ajatelleeksi. Eikä hän sen puoleen tiennyt, että laulu oli vuoden 85 euroviisu. (Vai oliko se sittenkään erehdys: Nyt 2000-luvulla ”Eläköön elämä ja työ” on näköjään työelämä-seminaarien teemana, katso Google. Kuinka vanha on ”elämän ja työn” historia?)
Laitapuolen kulkijan sielu vetäytyi lapsena takavasemmalle, koska vaihtoehtona olisi ollut elämä orjana. ”Orjuus pois taikka menköön henki” kiteytyi myöhemmin selitykseksi ja ohjenuoraksi, mutta siinä vaiheessa oltiin kyllä jo pitkällä vapauden tiellä. Mutta mikä oli se vaisto, joka pakotti vetäytymään jo silloin, kun ei vielä ymmärtänyt miksi ja mihin? Mikä pakotti lähtemään, vaikka ei tiennyt mihin oli menossa ja vaikka ei edes tiennyt lähtevänsä?
*******
Seattlen lähellä on vuorijono, Cascades. Siellä sataa niin paljon lunta, että kinosta voi tulla paikoitellen jopa monta metriä talven aikana. Pomoni varoitti vaarasta, joka uhkaa yksin liikkuvaa lumikenkäilijää: Pieni puu voi hautautua lumeen, ja sillä kohdalla hanki ei ole niin kantava kuin muualla. Jos sinne putoaa, voi monimetrisen hangen uumenista olla vaikea pelastautua. Pomo oli kerran maastossa pelastanut jonkun sellaisesta kuopasta.
Kun putoaa lumikuoppaan, ensimmäiseksi on rauhoituttava, jottei tilanne pahene. Sitten on alettava hitaasti raivata tilaa, mutta niin, ettei kinos romahda. Vasta kun on niin paljon tilaa, ettei romahdusvaaraa ole, voi alkaa ponnistella kohti vapautta.
Kirjoittelen, vai pitäisikö sanoa kilvoittelen, raivatakseni tien lumikuopasta vapauteen. Nyt tilaa alkaa olla riittävästi. On otollinen hetki aloittaa tunnelin kaivuu.
Niin että mikä kuoppa? En tiedä. Se voi selvitä, jos saan kaiken kirjoitetuksi ja jos saan sinulta palautetta. Tai ehkä lumi sulaa. / 20.2.2011 MHo
Ihanaa tekstiä, antaa ajatuksia ja herää mielenkiinto…Kerrohan lumikuopastasi lisää. Mikä on saanut sinne putoamaan? Terkuin yksi omassa lumikuopassa oleva.
”Mikä pakotti lähtemään, vaikka ei tiennyt mihin oli menossa ja vaikka ei edes tiennyt lähtevänsä?”
Loistava kysymys. Oikea kysymys. Sitä olen itsekin pohtinut. Tiesin noin 9-vuotiaana, että se usko jossa kasvoin, ja johon minut kasvatettiin, ei ole minun maailmanaani. Mistä se vankka tietoisuus tuli, eihän minulla ollut silloin mitään tietoa vaihtoehdoista.
Blogisi osoittaa, että vain itse ajattelemalla ja prosessoimalla voi kunnolla selättää sairaan usko´musjärjestelmän sisältään.