O tysta ensamhet
O tysta ensamhet,
var skall jag nöjen finna?
Bland sorg som ingen vet
skall mina dar förrinna.
En börda tung som sten
mig möter vart jag går.
Bland tusen finns knappt en,
som kärlek rätt förstår.
(Sanat: Olof von Dalin, Sävel: Visa från Utanmyra)
Ajatukseni on Ruotsissa – sieltä tulee jotakin hyvää: Tuo ”Visa från Utanmyra” on hieno. Toinen hieno on ”Gammal fäbodspsalm från Dalarna”.
Noihin lauluihin liittyy minun mielikuvissani klassinen juttu rikkaan ja köyhän rakkaudesta. Ja siitä miten rakkaus estetään. Kansanlauluissa tyttö ja poika tietenkin hukuttautuvat yhdessä metsälampeen tai jotain.
Tulee kyllä mieleen, että onkohan tuo hukuttautuminen antikliimaksi. Olisiko sankarillisempaa elää koko elämä ja ikävöidä?
Rakkauden ja rikkauden sijaan kyse voisi olla myös rakkaudesta ja ideologiasta. Siitä, että ihastuu ihmiseen, jonka ideologiaa, uskontoa tai elämäntapaa ei jaa tai ei hyväksy.
Tai että käy niin kuin kuvittelen käyneen Aabrahamille ja Saaralle: He eivät saaneet rauhaa siinä uskonnossa, johon olivat kasvaneet. Heillä meni kauan löytää kestävä pohja, ja siksi he löysivät toisensa liian myöhään.
Mutta hei, miten karjamajat liittyvät tähän? No: Ehkä alkuperäinen säveltäjä on nuori poika tai tyttö, joka on jäänyt yksin. Hän viettää kesän karjaa paimentamassa Taalainmaan vaaramaisemissa, ja siellä on aikaa ajatella. Jostakin tulee mieleen sävelmä. Hänellä ei ole ketään säestämässä, komppaamassa. Hänellä ei ole sointuja. Mutta hän kuvittelee ne, ja hän kuvittelee ne aina uudestaan, vaikka se tekee kipeää.
Tästä ajatus vierähtääkin aikaan ja ikuisuuteen: ”Vielä vähän viipykäämme” on laulu, jonka kielikuvat voivat pienellä tulkinnalla kolahtaa jopa ateistiin – vaikkapa yksinäisyyden hetkellä, kun maailma tuntuu vieraalta. Laulu on tarpeeksi vertauskuvallinen jotta se ei aiheuta ainakaan minulle analyyttistä, tunnustuksellista päänkiristystä. Jämsän opiston kuoron esityksessä on oikea lestadiolainen saundi, samalla haikea ja valoisa. /26.11.2011
