Ramus virens olivarum
Ramus virens olivarum
per columbam panditur.
Binum genus animarum
arca Noë clauditur.
Ergo plebs Finnonica
gaudete hoc dono
quod facta es catholica
verbi Dei sono. (Kuuntele)
Keskiaikainen virsi rinnastaa: Niin kuin öljypuun lehvä tuli kyyhkysen mukana Nooan arkkiin, niin katolinen usko tuli Suomeen.
Nooan arkki kelluu autiolla merellä. Suomi kelluu aution meren takana maailman ääressä. Yksinäinen maa. Susia ja karhuja, kotkia, kalasääskiä, ilveksiä, haukia. Hiljaisuutta. Pelkistetty maa.
Amerikassa ajattelin kotimaata ja –maanosaa, ”mitä siitä kertoisin”, ja yllättäen tulivat mieleen Piae cantiones. Ne ovat ”kokoelma latinankielisiä teini- eli apupappilauluja, joita laulettiin Suomessa ja Ruotsissa katoliselta keskiajalta 1800-luvulle asti” [Wikipedia]. Ramus virens olivarum on yksi niistä.
Miksi ne tulivat mieleen? Tietenkin esimerkkinä vanhasta kirjallisesta kulttuurista. Mutta muustakin syystä? Ajattelen, että Amerikan manner on yksinäinen ja meren takana, niin kuin Suomi oli aikoinaan yksinäinen ja meren takana. Amerikassa on tilaa. Ja Amerikassa on sellaista pelkistettyyttä, jota ainakin minun mielikuvissani oli keskiajan Euroopassa, myös Suomessa: Suomen keskiaikaiset kivikirkot olivat osa katolisen kirkon brändiä, aina samannäköisiä kuin McDonaldsit ikään. Ovatkohan amerikkalaiset säilyttäneet keskiaikaisen Euroopan yhtenäiskulttuuria tässä asiassa: Ajattelen ruutukaava-suurkaupunkeja, koko mantereen kattavaa tiestandardia, samanlaisina toistuvia downtowneja, ja kulutustavarabrändejä.
Kuvittelen, miten keskiaikaisessa Suomessa oli kaupunkikin, Turku, ja siellä oli koulu. Koulun teinit opettelivat lauluja. Kun niitä lauloi hiljaisessa maassa, jokainen ääni oli merkitsevä. Missä voisi nyt kokea olemassaolon hiljaisuutta ihmisten keskellä?
Kuuntele Sibeliuksen 6. sinfonia. /22.11.2011
